Jukka Packalen

Akkreditoitu logoterapian ja sertifioitu traumatisoitumisen asiantuntija

Kun sain kutsun kirjoittaa vieraskynäartikkelin komplisoituneesta traumasta tähän blogiin, innostuin heti. Komplisoitunut traumatisoituminen tunnetaan huonosti jopa terveydenhuollossa, ja kaikki tilaisuudet jakaa tietoa tästä monimuotoisesta ilmiöstä on käytettävä huolellisesti hyväksi. Minun on kuitenkin ollut vaikea tarttua kirjoittamiseen, koska se käynnistää minussa heti lähes sietämättömän stressireaktion. Sympaattinen hermostoni reagoi pandemian aikana pienimpäänkin stressin aiheeseen aktivoitumalla. Syke nousee, sykevälivaihtelu laskee, käteni tärisevät stressihormonien erittyessä elimistöön ja ajatusta on vaikea pitää kasassa.

Tämä on komplisoituneen trauman ydin: autonomisen hermoston reguloinnin ongelma. Komplisoitunut trauma saa alkunsa pitkäkestoisessa stressissä, joka on niin vaikeaa, että stressin automaattinen sääntely kehossa lopulta muuttuu mahdottomaksi. Erityisen haavoittuvia komplisoituneelle traumaperäiselle stressille ovat he, jotka ovat kokeneet stressiä varhaislapsuudessa hermoston ollessa vielä muodostumassa. Varhaislapsuudessa koettu jatkuva stressi ristiriitaisissa tai kaoottisissa riippuvuussuhteissa ensisijaisiin huoltajiin antaa heikommat eväät elämänhallintaan, mistä seuraa uusia stressaavia kokemuksia ja näin stressi kumuloituu ja kerroksistuu. Komplisoituneen trauman käsittely onkin kuin sipulin kuorimista: aina löytyy syvempi, aiempi stressikokemus. Prosessi vaatii traumatisoitumisen ymmärtävän terapeutin ja luottamussuhteen, jonka rakentuminen kestää vuosia.

Se, mikä ylittää kunkin stressinsietokynnyksen, on kuitenkin täysin yksilöllistä. Elämä, josta yksi selviää ilman traumaperäistä stressiä, on toiselle kestämätön. Jokaisen ihmisyksilön absoluuttisesta ainutlaatuisuudesta johtuen tämä on selviö.

Traumatisoitumista ei ymmärretä terveydenhuollossa

‍

Robert Rhoton Trauma Institute Internationalista toteaa, että hoitojärjestelmät ovat 20-30 vuotta jäljessä siitä, mitä traumoista nykyään tiedetään. Tätä heijastaa hyvin suomalaisen terveydenhuollon tilanne. Traumatisoituminen tunnetaan terveydenhuollossa huonosti.

Tammikuussa 2020 julkaistiin uusi traumaperäisen stressin käypä hoito -suositus. Sen lähestymistapa on auttamattoman vanhentunut, diagnostisten kriteerien luetteloon perustuva; jos täyttää tietyt kriteerit, katsotaan niitä vastaava diagnoosi asianmukaiseksi.

Hoitosuositus on monella tapaa ongelmallinen. Siinä esimerkiksi oletetaan, että voidaan jäljittää ylivoimainen stressaava tapahtuma, jonka seurauksena oireet syntyvät. Kuitenkin on niin, että merkittävä, ellei suurin osa vaikeimmin hoidettavasta traumaperäisestä stressistä juontuu ihmisen kehityksen kannalta kriittisten kiintymyssuhteiden dynamiikasta varhaislapsuudessa. Traumatisoiva elämäntilanne ei silloin välttämättä ole traumatisoitumisen oireista kärsivän tiedossa. Trauma tallentuu merkittävässä määrin implisiittiseen ja proseduraaliseen muistiin, joka toimii tietoisuuden ulkopuolella. Tällöin traumatisoivasta kiintymyssuhdemallista ei edes voi olla tietoisia muistoja.

Hoitosuositus osoittaa, ettei komplisoituneen trauman oireiden tyypillistä alkuperää varhaisissa kiintymyssuhteissa ymmärretä, koska siinä peräänkuulutetaan erotusdiagnostiikkaa suhteessa kiintymyssuhdehäiriöön. Kuitenkin komplisoitunut trauma usein, ellei useimmiten, on nimenomaan seurausta kiintymyssuhteiden häiriöistä!

Logoterapian isä, Viktor Frankl, oli omassa mielenterveyshäiriöiden teoria- ja hoitomallissaan kiinnostunut siitä, missä ihmisen olemispuolessa oireet ilmenevät, ja toisaalta siitä, mistä ne ovat peräisin. Traumatisoituminen on somatogeeninen toiminnallinen häiriö, autonomisen hermoston dysregulaation ongelma. Trauma on siis perustaltaan kehollinen, vaikka se ilmenee psyykkisinä oireina taiparemminkin huonosti sopeutuvana käytöksenä. Psykologiset reaktiiviset käyttäytymiset ovat olemuksellisesti kehollisen traumatisoitumisen ilmenemismuotoja.

Kuitenkin vain tämä traumatisoitumisen psykologia on huomioitu käypä hoito -suosituksessa ja sellaisenakin hyvin ylimalkaisesti. Sen hoitosuosituksena on traumatisoitumisen kognitiivinen työstäminen, eikä se siksi heijasta sitä, mitä traumasta eheytymisestä nykyään tiedetään. Siltikin suositus on pieni askel oikeaan suuntaan. Esimerkiksi mindfulness, jooga ja liikunta mainitaan vaihtoehtoisina hoitomuotoina. Itse näen kehollisten stressireaktioiden sääntelyn harjoittelun keskeiseksi ja kriittiseksi eheytymisen kannalta. Terapiassa oman käsitykseni mukaan tärkeintä on luottamuksellinen hoitosuhde, jossa traumatisoitunut voi turvallisesti tuntea, mitä tuntee ja kokeilla erilaisia sosiaalisia strategioita turvallisessa kiintymyssuhteessa.

 “Kognitiivinen prosessointi” on toissijaista jo siksikin, että trauma-aktivaatioissa keskushermoston toiminnan ohjaus(executive functioning), eli suunnitteleva, tulevaisuuteen orientoinut ja reflektoiva ajattelu on useimmiten jonkin asteisesti estynyttä. Se ilmenee vaihdellen desorientaatiosta totaaliseen kyvyttömyyteen mentalisoida traumaperäisen stressireaktion aikana. Nämä stressireaktiot voivat olla aktiivisina valtaosan ajasta, myös öisin, painajaisten muodossa.  Traumasta eheytymisen tärkeimpiä tekijöitä ovat turvalliset ja pysyvät kiintymys- ja hoitosuhteet sekä keholliset, somaattisen reguloinnin menetelmät.

‍

Psykiatria nojaa vanhentuneeseen diagnosointimalliin

‍

Oirelistauksiin ja diagnooseihin perustuva ote traumatisoituneiden auttamiseen on aikansa elänyt ja sitä on kritisoitu vuosikymmeniä. Vuonna 2019 julkaistussa Liverpoolin yliopiston tutkimusraportissa todetaan, että psykiatriset diagnoosit ovat hyödyttömiä ja vailla tieteellistä perustaa. Iso-Britanniassa onkin mielenterveysalanammattilaisten joukossa kiihtyvää liikehdintää diagnoosikeskeisestä ajattelusta poispääsemiseksi. Erään liikkeen nimi on paljon puhuva: “Drop the Disorder”.

Traumatisoitumiseen erikoistuneet logoterapeutit Dezelic ja Ghanoum luettelevat peräti yli 80 erilaista traumatisoitumiseen liittyvää oiretta. Kehityksellisen trauman kompleksisuutta ja monimuotoisuutta ei voi liikaa korostaa, eikä myöskään sen yksilöllisiä ilmenemismuotoja. Komplisoitunutta traumaa ei siis ole erityisen hedelmällistä lähestyä pelkästään oireiden kautta. Kuitenkin nykypsykiatria on kiinnostunut ainoastaan oireiden luettelemisesta ja ryhmittelemisestä, eikä käytännössä lainkaan etiologiasta eli oireiden alkuperästä, ei oireiden takana olevista kokemuksista eikä oireilevan ihmisen elämäntilanteesta.

Oma esimerkkini kuvaa hyvin tätä: oireiluni alkoi sinä päivänä kun lapsuuden pahoinpitelijäni, isäni, kuoli. Aloin kokea selittämättömiä selkä-, rinta- ja jalkakipuja. Toin työterveyslääkäreille ja minua hoitaneille fysioterapeuteille toistuvasti esille, että oireet alkoivat isäni kuoleman yhteydessä. Kuitenkin kesti lähes vuoden, että nämä oireet tunnistettiin paremminkin psykosomaattisiksi kuin elimellisiksi oireiksi ja silloinkin omasta vaatimuksestani. Jouduin lyömään nyrkkini lääkärin pöytään vaatien psykiatrista arviointia. Psykiatrinen arvio totesi oireiden perusteella minun kärsivän paniikkihäiriöstä. Silloinkin toin esille milloin oireeni alkoivat. Psykiatri totesi patronisoivasti: “niin sinua on kuritettu lapsena”.  Poistuin vastaanotolta paniikkikohtauksessa ja etsin käsiini muuta apua. Onneksi jo seuraava mielenterveyden asiantuntija osasi kaivaa esille traumaoireita kartoittavan testin, joka paljasti oireideni todellisen luonteen. Tästä alkoi matka eheytymisen keinojen etsimiseen. Ilman adekvaattia työskentelyä traumatisoitumista ymmärtävien terapeuttien kanssa olisin tuskin tänään elossa tätä kirjoittamassa.

Traumatisoituneiden kannalta tämä tietämättömyys traumatisoitumisen mekanismeista on traagista, koska ainoastaan ymmärtämällä ilmiö oikein, voidaan tarjota adekvaattia hoitoa, joka Suomessakin on lääkärien ammattikunnan ja psykiatrien portinvartijuuden takana. Tyypillisessä tilanteessa komplisoitunut traumaperäinen stressi tulkitaan hoitoketjuissa joksikin psyykkiseksi häiriöksi, kuten kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, skitsoaffektiiviseksi häiriöksi, yleistyneeksi ahdistushäiriöksi, masennukseksi, epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi tai jopa psykoosiksi. Väärästä diagnoosista ei kuitenkaan, luonnollisestikaan, seuraa tarkoituksenmukaista lääkitystä, terapiaa tai muuta tarvittavaa hoitoa ja tukea.

‍

Taustalla usein lapsuudenaikaiset haitalliset kokemukset

‍

Pandemian kaltaiset poikkeusolosuhteet ruokkivat traumaperäistä stressiä ja monien meistä stressinsietokynnys ylittyy niin, että kehon stressin automaattinen regulointi on mennyttä kalua. Heikoilla ovat he, jotka ovat kasvaneet traumatisoivissa olosuhteissa. Yksinkertainen kysely lapsuudenaikaisista haitallisista kokemuksista (Adverse ChildhoodEffects, ACE) antaa viitteitä traumatisoitumisen mahdollisuudesta. Kriittinen pilottitutkimus lapsuudenaikaisten haitallisten kokemusten vaikutuksesta terveyteen ja hyvinvointiin myöhemmässä elämässä tehtiin jo 25 vuotta sitten Yhdysvalloissa. Suomessa alan ensimmäinen konferenssi pidettiin vasta 2019. Lastensuojelunkeskusliitto summaa:

 “Erilaiset haitalliset kokemukset lapsuudessa,kuten esimerkiksi väkivalta, hyväksikäyttö, vanhempien alkoholismi,mielenterveysongelmat, eroriidat, kiusaaminen ja vanhempien menetys, ovat tutkimusten mukaan suurin yksittäinen aikuisiän hyvinvointia ja terveyttä ennustava tekijä. Niiden vaikutukset ovat siten valtavat paitsi yksilölle itselleen, myös kansantaloudelle.”

ACE-kartoituksia olisi yksinkertaista toteuttaa Suomessakin, mutta ilmeisesti kyselyä ei ole vielä käännetty ja lokalisoitu Suomen oloihin. Olen omassa blogissani julkaissut kyselystä oman käännökseni. Linkki blogiini on tekstin lopussa. ACE-ajattelu on vallannut alaa lukuisissa maissa ja Suomen olisi aika pikaisesti hypätä mukaan kelkkaan.

On mielenkiintoista pohtia, miksi niin ilmeistä varhaisen kasvatuksen dynamiikan ongelmaa ei haluta ottaa vakavasti sen myöhempien seuraamusten syynä. Osittain kyse on poliittisen tahdon puutteesta, mutta miksi tahto puuttuu? Onko niin, että haluamme teeskennellä, että perheet Suomessa voivat paremmin kuin todellisuudessa? Olemmehan maailman onnellisin kansa!

Oirelähtöinen näkökulma traumatisoitumiseen ansaitsisi päästä historiaan lepäämään. Nykyään traumatisoituminen ymmärretään elimistön sopeutumisena ylivoimaisen stressaaviin olosuhteisiin. Siksi on pystyttävä tekemään traumaoireista kärsivän ihmisen elämää vähemmän stressaavaksi. Silloin kun keskitytään oireisiin, ei ymmärretä muuttaa oireiden lähdettä. Lisäksi kehollisten, vakauttavien menetelmien käyttäminen on keskeistä, jotta kehollisia stressireaktioita oppii hallitsemaan. Edelleen, komplisoituneen trauman hoitaminen on vuosikausia kestävä terapeuttinen prosessi, eikä Kelan psykoterapian tuki ole lähestulkoonkaan riittävä traumatisoituneiden tarpeisiin. Komplisoituneeseen traumaan erikoistunut traumapsykoterapeutti Eric Gentry kertoo, että useat asiakkaat käyvät vuosikymmenien ajan hänen vastaanotollaan, koska uudet elämäntilanteet palauttavat vanhat haasteet jälleen ajankohtaisiksi.

Kaksitoista vuotta sitten päätin, että komplisoituneen traumatisoitumisen mekanismit pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen. Vielä tänäkin päivänä ollaan traumatietoisuuden kasvattamisessa enemmän tai vähemmän lähtökuopissa, ja siksi jokainen blogi, joka levittää tietoa, on tavattoman arvokas. Olen kiitollinen tämän vieraskynänkirjoittamisen tilaisuudesta ja jatkan omaa vaatimatonta tiedon jakamisen pyrkimystäni omassa blogissani, joka löytyy osoitteesta https://traumainfo.fi.

PS. Tässä linkissä vielä Jukka Packalenin blogiartikkeli lapsuuden haitallisista kokemuksista (ACE).

‍