Kirjoittaja: Kati Sarvela, HLL, terapeutti, traumainformoidun liikkeen aktivisti
Jotta voimme katkaista yhteiskuntamme väkivaltaistumisen kierteen, on meidän ymmärrettävä, miten se periytyy ylisukupolvisesti ja leviää sosiaalisesti. Väkivaltaiset perheet traumatisoivat lapsiaan ja hyvin moni heistä aikuistuessaan ruokkii sitten omassa elämässään väkivaltaa, olkoon se sitten muihin tai itseen suuntautuvaa (itsetuhoisuus, itseinho, addiktiot).
Monella meistä on kapea käsitys sekä väkivallasta että traumasta. Luulemme väkivallan olevan vain lyömistä tai muuta fyysistä väkivaltaa. Väkivaltaa on myös epätervettä vallankäyttöä ja kontrollia. Se on tietoista valehtelemista, tapahtumien kieltämistä, toisten maalittamista, taloudellista hyväksikäyttöä, pakottamista, kiusaamista, uhkailua, pelottelemista, huutamista ja toisen eristämistä. Ja on myös rituaalisia vallankäytön muotoja kuten ihmiskauppaa, lapsipornoa, rasismia ja uskonnollista kaltoinkohtelua.
Lapseen suuntautuvaa väkivaltaa on myös se, ettei lapselle anneta sitä, mikä hänelle lapsen oikeutena kuuluu - turvallista lapsuutta, tervettä kasvuympäristöä. On tutkimuksia, joissa on osoitettu, että henkilöillä, jotka käyttäytyvät väkivaltaisesti, on selkeästi enemmän lapsuuden haitallisia kokemuksia kuin verrokeilla. Myös se, että alistut toisen käyttämään väkivaltaan, kertoo tyypillisesti omasta traumasta. Terve, tasapainoinen yksilö, yhteisö ja instituutio osaa asettaa väkivallalle rajat ja tiiedostaa, että väkivallan uhri ei ole koskaan väkivallan käytön syypää.
Traumaattista toksista stressiä ei synnytä pelkästään yksittäiset ylivoimaiset tapahtumat, vaan myös pienempien ja suurempien tapahtumien kasaantuminen ja emotionaalinen vaillejääminen. Esimerkiksi lapsuusiän traumaperäinen stressihäiriö voi aktivoitua toistuvasta kiusaamisen kohteeksi joutumisesta, varsinkin jos takana on vielä lisäksi vaikkapa turvaton koti tai muita haitallisia kokemuksia. Tämän jälkeen lapsen tai nuoren keho on jatkuvassa hälytystilassa, ja hän näkee olemattomia uhkakuvia joka puolellansa.
Sekä väkivalta että trauma ovat monitasoisia ilmiöitä, jotka nivoutuvat toinen toisiinsa. Ne koskevat sekä yksilöitä että yhteisöjä, mutta myös organisaatioita, instituutioita ja kokonaisia kansakuntia. On huolestuttavaa nähdä kuinka väkivaltaiset kommunikaatiotavat ovat siirtyneet politiikkaan. Ajan henki on sellainen, jossa liian moni yrittää saadaan haluamanlaistaan politiikkaa väkivallan keinoin. Kuvitellaan, että viime kädessä poliittinen voiton saavuttavat he, jotka ovat fyysisesti vahvimpia, ja osaavat ovelimmin käyttää väkivaltaisia keinoja, jopa aseita. Ihmiskunnan historiassa näin on ollutkin valitettavasti lukuisia kertoja, mutta näin ei tarvitse olla. Kollektiivien trauma on se, joka taannuttaa meidät primitiivisiin, eläimellisiin käyttäytymismalleihin, kuten väkivaltaan ja aseisiin.
Vastalääkettä yhteiskunnan väkivaltaistumiselle on rakentaa tietoisia organisaatioita ja insituutioita sekä lisätä kansalaisten itsetuntemusta ja traumatietoisuutta, jotta heissä voi aktivoitua yhä enemmän myötätuntoa kaikkia luomakunnan olioita kohtaan. Kasvamme henkisesti kokemukseen yhteisestä, jaetusta ihmisyydestämme ja universumista. Osoitamme toisistamme välittämisen kulttuuria ja katkaisemme ylisukupolviset traumataakat ja lasten osattomuuden. Teemme selkeästi selväksi, että kannattelmme toinen toisistamme emmekä anna väkivallalle tilaa,. Pidämme huolen erityisesti siitä, ettei organisaatioiden ja instituutioiden käytännöt organisoidu traumalähtöisesti, emotionaalisesti keskenkasvuisten ihmisten johdattelemana.
Meitä kaikkia kansalaisia koskevia päätöksiä ei voi tehdä henkilöt, jotka käyttävät väkivaltaisia keinoja päämääriensä saavuttamiseen. Tiedämme, etteivät viisaus ja väkivalta asu yhtäaikaa samassa pääkopassa. Kokonaisvaltainen viisaus edellyttää, että olemme kehossamme ja levollisessa, tietoisen läsnäolevassa tilassa, eikä meidän toimintaamme organisoi traumaattiset tilamme.
Levollisuutta ei pidä sekoittaa lamaantumiseen, joka on sekin eräs traumaattinenen tila. Siihen voi liittyä toisten manipulointia, hyväksikäyttöä, kognitiivista jäykkyyttä ja empatiakyvyttömyyttä. Väkivaltaa käyttävä henkilö voi olla niin lamaantunut, että ainoa tapa, jolla hän löytää elävyyden tuntua kehoonsa, on väkivalta.
Aikamme on tehnyt yhä näkyvämmäksi trauman ja väkivallan välisen liiton, ja tarvitsemme rauhanomaista kansalaisaktivismia, jottemme anna lisää sijaa yhteiskuntaamme väkivaltaistumiselle. Mitä sinä näet muuten tässä jakamassani kuvassa? Minä näen liudan meitä; keskenkasvuisia, emotionaalisesti vaille jääneitä, hylättyjä ja kaltoinkohdeltuja lapsia, naamioituneita aikuisiksi sankareiksi.
Väkivaltaa yhteiskunnassa ei tule “hyssytellä”, vaan se pitää ottaa puheeksi. Väkivaltaisia keinoja käyttäviä ihmisiä ei pitäisi pilkata, vaan heidän tietoisuuttaan siitä, että he tarvitsevat apua, tulisi lisätä. Tuskin moni heistä kokee tällä hetkellä valitettavasti tarvitsevansa apua. Mitä enemmän yhteiskunnassa tehdään väkivaltailmiöitä näkyväksi, sitä useampi väkivaltaisesti käyttäytyvä ihminen toivottavasti herää hakemaan apua. Väkivaltaistumisen mekanismeja ja syitä voi ymmärtää myötätunnolla, mutta sitä ei pidä koskaan hyväksyä.
Mielestäni väkivalta pitäisi nähdä vakavana mielenterveysongelmana, johon pitäisi puuttua systeemisesti, koska sen seuraamukset eivät ilmene vain yksilötasolla. Toisaalta eräs selitys väkivaltaan on normatiivinen toksinen individualismi, joka on johtanut siihen, että oman edun ja ahneuden ajamisesta on tehty hyve. Yksilökeskeiskeiset biologispainnotteiset hyvinvointi- ja terveysnäkemykset, kilpailukulttuuri, jatkuva arvostelu ja “minä-minä” maailman napana -ajattelu ovat syöneet yhteisöllistä hyvinvointia ja kollektiivista vastuuta toinen toisistamme.
Ihminen on ainut eläin, jonka aivojen kuorikerros voi kasvaa niin vahvaksi, että hän kykenee säätelemään tunteitaan, käyttäytymistään ja vireystilaansa. Tämän mukana tapahtuva henkinen kasvu omaan mittaansa, kokonaisvaltaiseen viisauteen ja myötätuntoon, ei kuitenkaan tapahdu ilman toisten ihmisten lempeää tukea ja kannattelua. Mielestäni ylisukupolvisten taakkojen katkaisu ja väkivallan ennaltaehkäisy ovat vähintään yhtä tärkeitä asioita kuin Covid-19 pandemian laannuttaminen.
#traumainformoitu #väkivalta #trauma #kollektiivinentrauma #Covid-19
Monimuotoiset mielenterveysongelmamme tarvitsevat monimuotoisia, moniammatillisia, viisaita, kokonaisvaltaisia ratkaisuja.
Kymmenen faktaa lapsuuden haitallisista kokemuksista ja resilienssistä.
Aikamme on tehnyt yhä näkyvämmäksi trauman ja väkivallan välisen liiton, ja tarvitsemme rauhanomaista kansalaisaktivismia, jottemme anna lisää sijaa yhteiskuntaamme väkivaltaistumiselle.
Järjestelmä, jossa unohdetaan haavoitettujen ihmisryhmien erityistarpeet, on paitsi kallis myös epäinhimillinen. Tehokkaat sote-palvelut luodaan kuuntelemalla juuri heitä erityisen herkällä korvalla.
Traumainformoidussa liikkeessä ihmiset koulutetaan tiedollisesti ja kokemuksellisesti uuteen ymmärrykseen traumoista. Työskentely niiden parissa on varsin erilaista nykyään kuin vaikkapa perinteisessä viime vuosisadan psykoanalyyttisessä työskentelyssä.
Muistutan, että traumainformoitu organisaatio ei ole itse päämäärä, vaan se on kollektiivinen askel kohden syvällistä toipumiskulttuuria, jossa osaamme käydä voimavaralähtöisesti ja parantavasti keskusteluja myös epämukavista ja kipeistä teemoista.
Täältä löydät videoita liittyen kirjaamme Yhteinen kieli - Traumatietoisuutta ihmisten kohtaamiseen (kustantaja Basam Books, 2020)
YHTEENVETONA sekä virusinfektiot että väkivalta ovat tarttuvia sairauksia, jotka voivat muuttua pandemiaksi. Ne molemmat voivat johtaa kuolemaan, fyysiseen sairastavuuteen, traumatisoitumiseen ja ihmisten eristäytymiseen. Covid-19 vastaan rokotus on erilainen kuin väkivaltaa vastaan rokottaminen.
Kuinka intersektionaalisuus liittyy traumainformoituun liikkeeseen ja erityisesti terveydenhuoltoon?
Ennakkojulkkarit kirjastamme "Yhteinen kieli - Traumatietoisuutta ihmisten kohtaamiseen"
Komplisoitunut trauma saa alkunsa pitkäkestoisessa stressissä, joka on niin vaikeaa, että stressin automaattinen sääntely kehossa lopulta muuttuu mahdottomaksi. Erityisen haavoittuvia komplisoituneelle traumaperäiselle stressille ovat he, jotka ovat kokeneet stressiä varhaislapsuudessa hermoston ollessa vielä muodostumassa.
Trauma varastaa liian usein mielikuvituksemme ja elämämme muuttuu liian vakavaksi. Tärkeä osa toipumista on luovuuden ja mielikuvituksen kapasiteetin palauttamista. Niiden avulla voimme löytää itsemme meitä dominoivien narratiivien takaa.
Meidän on täytettävä tieteen ja ihmisoikeusaktivismin välillä oleva kuilu sekä tarjottava traumatietämyksemme paitsi ruohonjuuritasolle myös johtamiseen ja rakenteisiin.
Olemme saaneet huomata, että korona tuo mukanaan huolta, pelkoa, ahdistusta ja surua. Nykyisen pandemian voi ajatella olevan myös kollektiivisesti globaali trauma, joka osoittaa kuinka helposti haavoittuvan elämäntavan olemme maapallolle rakentaneet.
Meille ammatilaisillekin alkaa yhä enemmän valjeta monialaisessa tieteellisessä yhteistyössä se, että tämä sydänyhteys ei ole mitään “hörhöä sanahelinää”, vaan se näyttää olevan puhdasta interpersonaalista neurobiologiaa
Trauma ja kipu näyttävät kietoutuvan erottamattomasti toinen toisiinsa. Krooninen kipu voi olla traumaperäistä ja siitä itsessään kärsiminen voi olla henkilölle traumatisoivaa.
Myötätuntoon rakentuvan sosiaalisen epigeneettisen muuntelun voi lukea ihmisluonnosuojelun piiriin kuuluvaksi.
Kevään 2020 aikana monialaisena yhteistyönä
Traumainformoidussa systeemissä (TIS) on kolme tasoa: systeemi, hoiva ja varsinaiset traumainterventiot.
VIDEO Toukokuun 2019 alkupuolella kokoonnuimme Maunula-talolle keskustelemaan traumainformoidusta kohtaamisesta. Juontajana toimi Hanna Kortejärvi, ja keskustelijoina Maria Lindroos, Johanna Linner Matikka ja Kati Sarvela.
Meillä on ruohonjuuritasolla loistavia osaajia, jotka osaavat työnsä. Ehkä olisi aika kuunnella asiakkaiden lisäksi myös heitä. Tarvitsemme säätelyjärjestelmää, mutta sen täytyy olla inhimillisen elämän orgaanista olemusta kunnioittava.
Sosiaalityö on panostus kansalaisten yhteisölliselle hyvinvoinnille. Sosiaalityö on investointia tulevaisuuteen. Se on kustannustehokkuutta, joka näkyy myös soTE-säästöinä. Se on ihmisen tukemista ja auttamista henkilökohtaiseen kukoistukseen.
Keskinäisen luottamuksen ja varauksettoman hyväksynnän, väkivallattoman henkisen yhteisön, ylläpitämiseen tarvitaan tietoa traumoista ja niiden seurauksista mutta myös toivon esillä pitämistä. Yhteisö, joka on samanaikaisesti turvallinen ja ennakoitava, avoin, virtaava ja notkea, syvällinen ja leikkisä, prosessinomainen eli sanalla sanoen Elävä.
On olemassa yhä enemmän näyttöä siitä, että lapsuuden hankalat kokemukset ja muut "traumat", tunnehaavamme, vaikuttavat merkittävästi oppimiseemme ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiimme. Sitä mukaan kun tätä tieteellistä näyttöä on alkanut kasaantua lisää, on traumainformoituja käytäntöjä alettu integroimaan kansainväilsesti yhä kasvavassa määrin, paitsi kouluihin ja varhaiskasvatukseen, myös sosiaali- ja terveydenhuoltoon.
Traumainformoitu kohtaaminen tarjoaa työkaluja hoitokultuurin inhimillistämiseen. Erikoislääkäri ja psykoterapeutti Anne Pelkonen keskustelee Pekka Piirron kanssa traumainformoidusta hoidosta.
Euroopassa Skotlanti ja Wales ovat traumainformoidun järjestelmän luomiessa edelläkävijämaita. Myös Islannissa ollaan paneuduttu tehokkaasit lapsuuden eriarvoistumiseen ja heidän kaltoinkohteluun sekä laiminlyöntiin. Jospa me Suomessakin vähitellen löydämme tahtotilan pureutua sairauksia ja mielenterveysongelmia ennaltaehkäisevään traumainformoituun kohtaamiseen.
Kun fyysiseen turvallisuuden muotoon suunnataan liiallinen huomio, terapeuttisesta tai koulutustilasta muodostuu pikemminkin vankila kuin oppimista edistävä ja parantava tila. Pahimmassa tapauksessa yliturvallisesta fyysisestä tilasta syntyykin lukemattomin säännöin ja määräyksin ihmistä kaltoin kohteleva ympäristö. On tärkeää muistaa, että fyysisesti turvallista tilaa ei koskaan synny, mikäli rinnalla ei samanaikaisesti ole sosiaalista, psykologista ja moraalista turvaa.
Aikuinen voi myötätuntoisella toiminnallaan luoda vähitellen olosuhteet lapsen ja nuoren ihmisen henkiselle kasvulle. Ilman aikuisten rakkaudellista tukea, emme kasva hyvää elämää rakentavina, itseohjautuvina, oman elämämme käsikirjoittajina.
Keskeistä traumainformoidulle järjestelmälle on, että sitä ohjataan terveillä rakenteilla ja demokraattisilla johtamistyyleillä. Aivan kuten traumasta toipuvien yksilöiden, myös organisaatioiden, turvallisuuden kokemusta on niillä vahvistettava. Sandra Bloom kiinnittää huomionsa siihen, että joskus valitettavasti jopa tieteen nimissä, on luotu esteitä, jotka vaikeuttavat organisaation muuttumasta terveeksi itseorganisoituvaksi systeemiksi, kokonaisvaltaisesti parantaviksi turvapaikoiksi.
Eniten minua koskettivat Inhimillisyyden vallankumous -kirjan näkökulman kiteyttävät seitsemän teesiä. Nuo teesit perustuvat kirjan kirjoittajien kokemuksiin, eri tieteen alojen tutkimuksiin sekä keskusteluihin kansalaisten ja sote-alan ammattilaisten kanssa.
Traumainformoitu hoito on monelle hankala sanapari ymmärtää, ja se saattaa luoda helposti väärinkäsityksiä. Minusta tätä käsitettä on kuitenkin hyvä oppia käyttämään, koska se on kansainvälisesti käytetty termi.
Video Basam booksin järjestämästä tInhimillisyyden vallankumous -kirjan julkistamistilaisuudesta Tiedekulmassa lokakuussa 2018. Kirjan kirjoittajat keskustelevat mm. Inhimillisyyden vallakumous -kirjan seitsemästä teesistä.
Suunhoidon ammattilaiset hyöytyvät monin tavoin traumainformoiduista hoitokäytännöistä. Traumainformoidusta näkökulmasta katsottuna hammaslääkärit ovat pääkallopaikalla, koska he näkevät joka päivä työssään tunnehaavojen jälkiä terveydessä ja mielenterveydessä.
Niin kuin yksittäinen ihminen, myös ryhmä, vaikkapa työyhteisö voi olla stressaantuneessa tilassa, vireystilaikkunan ulkopuolella. Stressi voi olla ylikuormittuneisuutta tai historian aikana kasaantunutta traumaattista stressiä.
Tammikuun 2018 tapahtuman fiiliksiä.
Kokemuksiin suhtaudutaan terveydenhuollossa kaksijakoisesti. Potilaiden kokemukset ovat välttämättömiä sairauksien diagnoosissa ja hoidossa. Ihminen itse kertoo, mikä paikka on kipeä, miten parantuminen etenee ja miten hän yleensäkin voi. Tämän lisäksi usein tehdään erilaisia laboratoriokokeita ja tutkimuksia.
Suurin ero hypnoosilla ja mindfulnessilla on, että niiden historialliset juuret ovat erilaiset. Ennustan, että tulevaisuudessa tietoisuustaidoissa hyödynnetään enemmän myös hypnoosista opittuja ilmiöitä. Nämä perinteet täydentävät toinen toisiaan siinä missä taiteellisetkin flowtilat (muuntuneet tajunnan tilat). Tiloja on kuitenkin osattava käyttää parantavasti, oikealla eettisellä, “integroivalla” eli tilojen vuorovaikutusta parantavalla, yhdistävällä asenteella.
Diabeteshoitaja, Heikki, auttaa ja tukee diabetesta sairastavaa Saria tiedostamaan ja iloitsemaan arjessa tapahtuneista pienistä edistymisen askelista. Sari kertoo, että naapuruston kimppakävelyrinki on kokoontunut jo 7 kertaa 3 viikon aikana. Hän on havainnut, että lisääntyneen liikkumisen myötä ruokavaliossa on tapahtunut spontaaneja muutoksia parempaan suuntaan. Makeaa ja rasvaista ei tee mieli syödä entiseen malliin. Hän hämmästelee, että keho tietää mikä on haitallista.
Karita Palomäki pohtii, millainen on parantava kohtaaminen. Ihmisen hoitaminen ei ole vain konemaista biologista ajattelua, vaan voimme aktivoida potilaan omia parantavia voimia, kun osaamme kohdata potilaitamme arvostavasti, kokonaisina ihmisinä. Onneksi näitäkin taitoja voi opettaa kokemuksellisin mentelmin.
Terveydenhoitojärjestelmämme on tällä hetkellä kriisissä. Tämä ei ole pelkästään poliittisten päättäjien ongelma. Se on ruohonjuuritasolla toimivan kenttäväen stressitekijä ja tulevaisuuden haaste.
Pauliina Aarva ja Kati Sarvela keskustelevat, kuinka ovat löytäneet itselleen takaisin jo kadonneen toivon ja ilon työhönsä.