- Kati Sarvela -
KOKONAISVALTAINEN hyvinvointi lähtee liikkeelle eettisestä toiminnasta. Kirsi Törmi (2020) ehdottaa taidealojen eettiseksi ohjenuoraksi on keho- ja traumatietoisuutta sekä lähiluonnon suojelemista. Lähiluonnon suojeluun kuuluu hänen mukaansa myös suojeleva ja kunnioittavaa suhde läheisiin ihmisiin ja itseen. Törmi kiinnittää huomionsa siihen, että taidealan oppilaitoksissa ja työyhteisöissä ei ole annettu riittävää tilaa asioista puhumiseen ja epäkohtia on myös vähätelty. Inhimilliset epäselvyydet ovat taidepuolella jääneet esimerkiksi ”ensi-illasta selviämisen suojeluun”. Saama puhumattomuuden kulttuuria esiintyy kaikilla ihmistyön sektoreilla ja Törmin etiikka soveltuu varsin hyvin pohjaksi myös muille ihmisläheisen työn sektoreille.
"Eettisten kysymysten äärellä epävarmuuden sietokyky on koetuksella. Eettisyyden edellytyksiin kuuluu oleellisena osana itsetuntemus ja kyky itsereflektioon: syvällinen ymmärrys siitä, millaisia arvoja ja asenteita kannan mukanani, mikä toimintaani ohjaa. Eettisiin kysymyksiin, silloin kun ne eivät kutistu vain kuluttamisen kysymyksiin, ei ole tarjolla yksiselitteisiä, varmoja ja valmiita vastauksia, vaan vastaukset ovat vaihtoehtoisia ja niiden löytäminen edellyttää neuvottelua, kykyä toimia yhdessä.
Kyky yhdessä toimimiseen, neuvotteluun ja vuorovaikutukseen on siis etiikan ydintä. Olen aiemmissa artikkeleissa ja luennoissa tuonut esille vuorovaikutuksen hermostollista tasoa polyvagaaliseen teoriaan tukeutuen. Traumatietoinen ymmärrys, ymmärrys eläimestä meissä, ruumiimme evolutiivisista ja vaistonvaraisista mekanismeista voi auttaa työryhmää tai -yhteisöä luomaan psykologisesti turvallista toimintaympäristöä, jossa yhteistoimijuus, toisiin turvautuminen sekä aito dialogisuus ja näiden myötä eettisyys voisi toteutua."
(Kirsi Törmi, 2020)
Alan Schore ja Darcia Navarezin vaikuttavat olevan samoilla linjoilla Törmin kanssa. He toteavat kirjassa Neurobiology and the Development of Human Morality: Evolution, Culture, and Wisdom , että viime vuosikymmeninä tapahtunut merkittävä edistyminen neurotieteissä voi syventää ymmärtämystämme moraalin psykologiasta. He korostavat sitä, että lapsen sosiaaliset ja itsesäätelytaidot, sekä myötätuntoista ja luovaa mielikuvitusta hyödyntävä moraalinen ajattelu sekä yhteistyötaidot kehittyvät varhain. Ne ovat suhteessa siihen, kuinka otolliset, henkisesti ravitsevat olosuhteet, lapsella on ollut niiden kehittymiselle. Sosiaaliset suhteemme muuttuvat aivojemme ja hermostomme rakenteiksi – myös ekologisen ja yhteisöllisen eettisen toimintamme perusasetuksiksi. Empaattinen ytimemme syntyy ensimmäisen vuoden aikana. Moraalinen kehitysasteemme näkyy erityisesti aivojen oikeassa puoliskossa, joka dominoi sanattoman, holistisen tunnepitoisen informaation prosessointia sekä aivojen etuotsalohkon kyvyssä tilojemme integraatioon ja vireystilojen ohjaukseen. (Navarez,2014)
Eettisen silmämme kehittymistä kuvaa seuraava metafora (T.Hubl ja J.J.Avritt 2020): Kuvittele, että kaikki mitä havaitset, muistat, tunnet ja intuitiiisesti koet, on projektio ulkoisesta todellisuudesta sisäisen elokuvateatterisi valkokankaalla. Kaikki mitä nytkin koet, tätä tekstiä lukiessasi, sisäistäessäsi lukemaasi, kokiessasi tähän liittyviä tunteita ja tuntemuksia kehossasi, on valkokankaalle projisoitunutta. Kun olet täydellisesti tässä hetkessä, kehossasi, valkokankaalle heijastuva kuva on kirkas ja terävä, ja sen äänimaailma erottuu selkeästi. Sen sijaan, kun mielesi on täynnä menneisyyden taakoistasi nousevia ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia, valkokankaasta tulee vääristävä ja ryppyinen; äänentoistokin on surkeaa. Kun et kärsi ylisukupolvisista taakkasiirtymistä tai lapsuuden haitallisista kokemuksista (turvallinen lapsuus, korjaavat kokemukset) näet ja pystyt katsomaan todellisuutta sellaisena kuin se on, etkä huonolaatuisen kuvan kautta. Sen ollessa heikko, johtuen vaistonvaraisista toiminnoista, "eläimestä meissä", teet jatkuvasti virheellisiä tulkintoja ihmisten käyttäytymisestä ja heidän motiiveistaan. Kollektiivessa traumassa joukko taakoittuneita ihmisiä katsoo yhdessä samaa epätarkkaa elokuvaa, ja yhdessä he päätyvät kehollisten puolustusreaktioittensa ohjaamina ("pakene tai taistele" tai "lamaantuminen") outoihin, jopa vahingollisiin, tulkintoihin todellisuudesta.
Eettiseen herkkyytemme, joka edellyttää sitä, että osaamme säädellä vireystilojamme, olla vakaasti kehossamme, luo yhteisöllisen hyvinvoinnin pohjan. Tähän vaikuttaa olennaisesti turvallisuuden etiikka, eli se miten turvallisen tilan vanhemmat ja koko yhteisö kykenevät tarjoamaan kansalaisilleen, erityisesti lapsilleen. Tälle turvallisuuden tilan tarjoamiselle rakentuu traumainformoitu ajattelu ja korjaavien kokemusten yhteiskunta. Varhainen eettinen ytimemme kehittyy vastavuoroisessa suhteessa aikuisiin, tyypillisesti vanhempiimme, ja kun heidän moraalinen kehitys on häiriintynyt, johtuen heidän omista ylisukupolvisista haasteistaan, siirtyvät hyvinvoinnin esteet ja häiriöt helposti yhteisöjen lapsiin. On tärkeää olla tietoinen siitä, miten vanhempien lisäksi opettajien, terveydenhuollon ammattilaisten, oikeustoimen henkilöstön tai vaikkapa kolmannen sektorin toimijoiden eettinen kehittyneisyys tai kehittymättömyys, kyky olla kehossansa, vaikuttavat lasten ja nuorien moraaliseen kehitykseen.
Instituutiomme ovat keskittyneet usein vain uhkien poistamiseen ja vaarojen eliminoimiseen sekä niistä selviämiseen, jotka nekin ovat tärkeitä. Kansalaisten turvallisuuden tunteen lisääminen on kuitenkin vielä tärkeämpää. Meidän tarvitsee nyt instituutioissamme keskittyä luomaan asioita, jotka vahvistavat turvan ilmapiiriä ja eettistä toimintaa perheissä, organisaatioissa ja muissa yhteisöissä. Lapsuuden varhaisista vaillejäämisistä ja traumasta nousevat puolustukselliset reaktiot ("pakene tai taistele "lamaantuminen ") valtaavat ihmisten välillä olevan vuorovaikutuksellisen tilan ja rikkovat, joskus jopa moraalisesti myrkyttävät, keskinäiset yhteydet ja yhteisöllisyyden.
Alan Schoren (Navarez 2014) eettinen mielentila on siis normaali perusasetus ihmisluonnolle. Lapsuuden haitalliset kokemukset, ilman korjaavia kokemuksia turvallisessa jaetussa tilassa, voivat sotkea asetuksemme. Schoren mukaan eettiset käyttäytymismallimme ovat ensisijaisesti tiedostamattomia ja kätkeytyneinä kehollisiin puolustusreaktioihimme, jotka ovat syntyneet oman henkilöhistoriamme ja kiintymyssuhteittemme kautta. (Navarez, 2014) Turvattomat kiintymyssuhteemme katkaisevat yhteyden kehoomme.
Tiedämme tutkimusnäytöstä (ACE-tutkimukset) että lasten haitalliset kokemukset ovat erittäin tavallisia. Ei siis pidä ihmetellä, mistä tämänhetkinen moraaliton vihapuhe, väkivalta ja toisten ihmisten panettelu nousee. Suomessa lapsuuden haitallisista kokemuksista on vielä hyvin vähän tutkimusta, mutta ei ole mitään syytä olettaa, että suomalaiset poikkeaisivat vaikkapa walesiläisistä. Suuri osa toipuu elämässään näistä kokemuksistaan korjaavien kokemusten kautta, mutta erityisesti marginaalisilla ihmisryhmillä, kuten päihteiden käyttäjillä ja vangeilla korostuu haavoittavien kokemusten yleisyys ja merkitys.
Toivon kulttuuri rakentuu turvallisuuden sekä trauma- ja kehotietoisuuden etiikalle.
Lähteitä:
Hubl Thomas ja Julie Jordan Avritt (2020), Healing collective trauma: a process for integrating our intergenerational and cultural wounds, Sounds True, USA
Navarez Darcia, 2014, Neurobiology and the Development of Human Morality: Evolution, culture, and Wisdom, Norton Series
Kirsi, Törmi, https://www.teme.fi/…/kirsi-tormi-olemme-lahempana…/
Traumainformoitu, ACE-tietoinen kulttuuri, on ihmisluonnonsuojelua.
Erilasia menetelmiä voidaan yhdistää sukupuolisensitiivisesti, hengellisesti ja kulttuurisesti sensitiivisesti, hybridisti, ottaen huomioon kunkin ryhmän oma perinne ja erityistarpeet.
Monimuotoiset mielenterveysongelmamme tarvitsevat monimuotoisia, moniammatillisia, viisaita, kokonaisvaltaisia ratkaisuja.
Kymmenen faktaa lapsuuden haitallisista kokemuksista ja resilienssistä.
Aikamme on tehnyt yhä näkyvämmäksi trauman ja väkivallan välisen liiton, ja tarvitsemme rauhanomaista kansalaisaktivismia, jottemme anna lisää sijaa yhteiskuntaamme väkivaltaistumiselle.
Järjestelmä, jossa unohdetaan haavoitettujen ihmisryhmien erityistarpeet, on paitsi kallis myös epäinhimillinen. Tehokkaat sote-palvelut luodaan kuuntelemalla juuri heitä erityisen herkällä korvalla.
Traumainformoidussa liikkeessä ihmiset koulutetaan tiedollisesti ja kokemuksellisesti uuteen ymmärrykseen traumoista. Työskentely niiden parissa on varsin erilaista nykyään kuin vaikkapa perinteisessä viime vuosisadan psykoanalyyttisessä työskentelyssä.
Muistutan, että traumainformoitu organisaatio ei ole itse päämäärä, vaan se on kollektiivinen askel kohden syvällistä toipumiskulttuuria, jossa osaamme käydä voimavaralähtöisesti ja parantavasti keskusteluja myös epämukavista ja kipeistä teemoista.
Täältä löydät videoita liittyen kirjaamme Yhteinen kieli - Traumatietoisuutta ihmisten kohtaamiseen (kustantaja Basam Books, 2020)
YHTEENVETONA sekä virusinfektiot että väkivalta ovat tarttuvia sairauksia, jotka voivat muuttua pandemiaksi. Ne molemmat voivat johtaa kuolemaan, fyysiseen sairastavuuteen, traumatisoitumiseen ja ihmisten eristäytymiseen. Covid-19 vastaan rokotus on erilainen kuin väkivaltaa vastaan rokottaminen.
Kuinka intersektionaalisuus liittyy traumainformoituun liikkeeseen ja erityisesti terveydenhuoltoon?
Ennakkojulkkarit kirjastamme "Yhteinen kieli - Traumatietoisuutta ihmisten kohtaamiseen"
Komplisoitunut trauma saa alkunsa pitkäkestoisessa stressissä, joka on niin vaikeaa, että stressin automaattinen sääntely kehossa lopulta muuttuu mahdottomaksi. Erityisen haavoittuvia komplisoituneelle traumaperäiselle stressille ovat he, jotka ovat kokeneet stressiä varhaislapsuudessa hermoston ollessa vielä muodostumassa.
Trauma varastaa liian usein mielikuvituksemme ja elämämme muuttuu liian vakavaksi. Tärkeä osa toipumista on luovuuden ja mielikuvituksen kapasiteetin palauttamista. Niiden avulla voimme löytää itsemme meitä dominoivien narratiivien takaa.
Meidän on täytettävä tieteen ja ihmisoikeusaktivismin välillä oleva kuilu sekä tarjottava traumatietämyksemme paitsi ruohonjuuritasolle myös johtamiseen ja rakenteisiin.
Olemme saaneet huomata, että korona tuo mukanaan huolta, pelkoa, ahdistusta ja surua. Nykyisen pandemian voi ajatella olevan myös kollektiivisesti globaali trauma, joka osoittaa kuinka helposti haavoittuvan elämäntavan olemme maapallolle rakentaneet.
Meille ammatilaisillekin alkaa yhä enemmän valjeta monialaisessa tieteellisessä yhteistyössä se, että tämä sydänyhteys ei ole mitään “hörhöä sanahelinää”, vaan se näyttää olevan puhdasta interpersonaalista neurobiologiaa
Trauma ja kipu näyttävät kietoutuvan erottamattomasti toinen toisiinsa. Krooninen kipu voi olla traumaperäistä ja siitä itsessään kärsiminen voi olla henkilölle traumatisoivaa.
Myötätuntoon rakentuvan sosiaalisen epigeneettisen muuntelun voi lukea ihmisluonnosuojelun piiriin kuuluvaksi.
Kevään 2020 aikana monialaisena yhteistyönä
Traumainformoidussa systeemissä (TIS) on kolme tasoa: systeemi, hoiva ja varsinaiset traumainterventiot.
VIDEO Toukokuun 2019 alkupuolella kokoonnuimme Maunula-talolle keskustelemaan traumainformoidusta kohtaamisesta. Juontajana toimi Hanna Kortejärvi, ja keskustelijoina Maria Lindroos, Johanna Linner Matikka ja Kati Sarvela.
Meillä on ruohonjuuritasolla loistavia osaajia, jotka osaavat työnsä. Ehkä olisi aika kuunnella asiakkaiden lisäksi myös heitä. Tarvitsemme säätelyjärjestelmää, mutta sen täytyy olla inhimillisen elämän orgaanista olemusta kunnioittava.
Sosiaalityö on panostus kansalaisten yhteisölliselle hyvinvoinnille. Sosiaalityö on investointia tulevaisuuteen. Se on kustannustehokkuutta, joka näkyy myös soTE-säästöinä. Se on ihmisen tukemista ja auttamista henkilökohtaiseen kukoistukseen.
Keskinäisen luottamuksen ja varauksettoman hyväksynnän, väkivallattoman henkisen yhteisön, ylläpitämiseen tarvitaan tietoa traumoista ja niiden seurauksista mutta myös toivon esillä pitämistä. Yhteisö, joka on samanaikaisesti turvallinen ja ennakoitava, avoin, virtaava ja notkea, syvällinen ja leikkisä, prosessinomainen eli sanalla sanoen Elävä.
On olemassa yhä enemmän näyttöä siitä, että lapsuuden hankalat kokemukset ja muut "traumat", tunnehaavamme, vaikuttavat merkittävästi oppimiseemme ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiimme. Sitä mukaan kun tätä tieteellistä näyttöä on alkanut kasaantua lisää, on traumainformoituja käytäntöjä alettu integroimaan kansainväilsesti yhä kasvavassa määrin, paitsi kouluihin ja varhaiskasvatukseen, myös sosiaali- ja terveydenhuoltoon.
Traumainformoitu kohtaaminen tarjoaa työkaluja hoitokultuurin inhimillistämiseen. Erikoislääkäri ja psykoterapeutti Anne Pelkonen keskustelee Pekka Piirron kanssa traumainformoidusta hoidosta.
Euroopassa Skotlanti ja Wales ovat traumainformoidun järjestelmän luomiessa edelläkävijämaita. Myös Islannissa ollaan paneuduttu tehokkaasit lapsuuden eriarvoistumiseen ja heidän kaltoinkohteluun sekä laiminlyöntiin. Jospa me Suomessakin vähitellen löydämme tahtotilan pureutua sairauksia ja mielenterveysongelmia ennaltaehkäisevään traumainformoituun kohtaamiseen.
Kun fyysiseen turvallisuuden muotoon suunnataan liiallinen huomio, terapeuttisesta tai koulutustilasta muodostuu pikemminkin vankila kuin oppimista edistävä ja parantava tila. Pahimmassa tapauksessa yliturvallisesta fyysisestä tilasta syntyykin lukemattomin säännöin ja määräyksin ihmistä kaltoin kohteleva ympäristö. On tärkeää muistaa, että fyysisesti turvallista tilaa ei koskaan synny, mikäli rinnalla ei samanaikaisesti ole sosiaalista, psykologista ja moraalista turvaa.
Aikuinen voi myötätuntoisella toiminnallaan luoda vähitellen olosuhteet lapsen ja nuoren ihmisen henkiselle kasvulle. Ilman aikuisten rakkaudellista tukea, emme kasva hyvää elämää rakentavina, itseohjautuvina, oman elämämme käsikirjoittajina.
Keskeistä traumainformoidulle järjestelmälle on, että sitä ohjataan terveillä rakenteilla ja demokraattisilla johtamistyyleillä. Aivan kuten traumasta toipuvien yksilöiden, myös organisaatioiden, turvallisuuden kokemusta on niillä vahvistettava. Sandra Bloom kiinnittää huomionsa siihen, että joskus valitettavasti jopa tieteen nimissä, on luotu esteitä, jotka vaikeuttavat organisaation muuttumasta terveeksi itseorganisoituvaksi systeemiksi, kokonaisvaltaisesti parantaviksi turvapaikoiksi.
Eniten minua koskettivat Inhimillisyyden vallankumous -kirjan näkökulman kiteyttävät seitsemän teesiä. Nuo teesit perustuvat kirjan kirjoittajien kokemuksiin, eri tieteen alojen tutkimuksiin sekä keskusteluihin kansalaisten ja sote-alan ammattilaisten kanssa.
Traumainformoitu hoito on monelle hankala sanapari ymmärtää, ja se saattaa luoda helposti väärinkäsityksiä. Minusta tätä käsitettä on kuitenkin hyvä oppia käyttämään, koska se on kansainvälisesti käytetty termi.
Video Basam booksin järjestämästä tInhimillisyyden vallankumous -kirjan julkistamistilaisuudesta Tiedekulmassa lokakuussa 2018. Kirjan kirjoittajat keskustelevat mm. Inhimillisyyden vallakumous -kirjan seitsemästä teesistä.
Suunhoidon ammattilaiset hyöytyvät monin tavoin traumainformoiduista hoitokäytännöistä. Traumainformoidusta näkökulmasta katsottuna hammaslääkärit ovat pääkallopaikalla, koska he näkevät joka päivä työssään tunnehaavojen jälkiä terveydessä ja mielenterveydessä.
Niin kuin yksittäinen ihminen, myös ryhmä, vaikkapa työyhteisö voi olla stressaantuneessa tilassa, vireystilaikkunan ulkopuolella. Stressi voi olla ylikuormittuneisuutta tai historian aikana kasaantunutta traumaattista stressiä.
Tammikuun 2018 tapahtuman fiiliksiä.
Kokemuksiin suhtaudutaan terveydenhuollossa kaksijakoisesti. Potilaiden kokemukset ovat välttämättömiä sairauksien diagnoosissa ja hoidossa. Ihminen itse kertoo, mikä paikka on kipeä, miten parantuminen etenee ja miten hän yleensäkin voi. Tämän lisäksi usein tehdään erilaisia laboratoriokokeita ja tutkimuksia.
Suurin ero hypnoosilla ja mindfulnessilla on, että niiden historialliset juuret ovat erilaiset. Ennustan, että tulevaisuudessa tietoisuustaidoissa hyödynnetään enemmän myös hypnoosista opittuja ilmiöitä. Nämä perinteet täydentävät toinen toisiaan siinä missä taiteellisetkin flowtilat (muuntuneet tajunnan tilat). Tiloja on kuitenkin osattava käyttää parantavasti, oikealla eettisellä, “integroivalla” eli tilojen vuorovaikutusta parantavalla, yhdistävällä asenteella.
Diabeteshoitaja, Heikki, auttaa ja tukee diabetesta sairastavaa Saria tiedostamaan ja iloitsemaan arjessa tapahtuneista pienistä edistymisen askelista. Sari kertoo, että naapuruston kimppakävelyrinki on kokoontunut jo 7 kertaa 3 viikon aikana. Hän on havainnut, että lisääntyneen liikkumisen myötä ruokavaliossa on tapahtunut spontaaneja muutoksia parempaan suuntaan. Makeaa ja rasvaista ei tee mieli syödä entiseen malliin. Hän hämmästelee, että keho tietää mikä on haitallista.
Karita Palomäki pohtii, millainen on parantava kohtaaminen. Ihmisen hoitaminen ei ole vain konemaista biologista ajattelua, vaan voimme aktivoida potilaan omia parantavia voimia, kun osaamme kohdata potilaitamme arvostavasti, kokonaisina ihmisinä. Onneksi näitäkin taitoja voi opettaa kokemuksellisin mentelmin.
Terveydenhoitojärjestelmämme on tällä hetkellä kriisissä. Tämä ei ole pelkästään poliittisten päättäjien ongelma. Se on ruohonjuuritasolla toimivan kenttäväen stressitekijä ja tulevaisuuden haaste.
Pauliina Aarva ja Kati Sarvela keskustelevat, kuinka ovat löytäneet itselleen takaisin jo kadonneen toivon ja ilon työhönsä.