- Kati Sarvela -

Monet sekoittavat edelleen traumainformoidun hoitamisen (TIH)  traumaspesifiseen hoitamiseen (esim. terapiaan), ja nehän ovat eri asioita. Traumainformoidussa hoidossa keskittytään siihen, että pyritään rakentamaan organisaatioita ja instituutioita, joissa voidaan ennaltaehkäistä traumaattista stressiä ja tarjota tilaisuuksia korjaaville kokemuksille. Tällä luodaan optimaalisia olosuhteita oppimiselle ja vähennetään mielenterveysongelmia sekä sairastavuutta ja jopa vähennetään terapiantarvetta. TIH:a tarjoavissa yksiköissä sekä tuettavat että ammattilaiset kokevat itsensä turvallisiksi ja voimaantuviksi. Traumaspesifi hoitaminen, traumojen varsinainen prosessointi, voi olla osa traumainformoitua järjestelmää. Traumaattinen stressi ei ole siis todellakaan vain lääketieteen ja psykoterapian haaste. Sen sijaan se on kasvatuksen, sosiaalityön ja terveydenhoidon sekä globaalin sosiopoliitikan haaste.

‍

Traumainformoitu järjestelmä ja ihmisoikeudet linkittyvät toisiinsa

Traumainformoitu järjestelmä ja ihmisoikeudet linkittyvät läheisesti ja oikeastaan erottamattomasti toinen toisiinsa. Niillä on myös paljon päällekkäisyyttä. Traumainformoitu systeemi voi hyötyä ihmisoikeuksiin liittyvien asioiden tiedostamisesta ja ihmisoikeuksiin liittyvä tutkimus ja koulutus traumainformoidusta työskentelystä ja näkökulmasta.

Ihmisoikeuksien tulisi itse asiassa laajentua kaiken eläväisen ja olevaisen olemassaolon oikeuden kunnioitukseen. Ihmiskunnasta on tullut viimeisten vuosisatojen aikana näiden oikeuksien haltija, ja tämä on traumainformoidun hoidon pioneerin, psykiatri Sandra Bloomin mukaan, erittäin suuri vastuu, johon olemme olleet huonosti valmistuneita. Nyt turbulentissa globaalissa tilanteessa olisi hyvä tilaisuus kasvaa kollektiivisesti yhä tietoisemmaksi kaiken elämän haavoittuvuudesta ja ihmisten kohdalla erityisesti lasten ja nuorten oikeuksista.

Onko mitenkään kummallista, että melkoinen osa lapsia ja nuoria voi tällä hetkekellä huonosti? Olemme polkeneet talouspolitiikkaan vedoten vuodesta toiseen heidän oikeuksiaan, alkaen pienistä vauvoista lähtien. Terveessä elämäntavassa jo pikkuvauvan perusoikeutena tulisi olla saada vanhempiensa jakamaton huomio ja hyväksyvä rakkaus. Olemme vielä kaukana tästä ihanteesta traumatisoituneitten, kiireisten ja ylisukupolvisten taakkojen kuormittamien ihmisten maailmassa, vaikkakin kaikki tietotaito meillä jo olisi riittävän hyvän vanhemmuuden tukemiseen. Resurssit on vain suunnattu mieluimmin muihin asioihin.

Vain ani harva päättäjä kykenee tällä hetkellä hahmottamaan trauman, ihmisoikeuksien, sosiaali- sekä terveyspolitiikan ja -kustannusten systeemisiä yhteyksiä. Trauma ymmärretään edelleen kapeasti kansalaisten ja ammattilaisten keskuudessa ihmisen tai yhteisön  traumaattiseksi yksittäiseksi tapahtumaksi, kuten väkivaltaisen tapahtuman kohteena tai todistajana olemiseksi. Traumatietämys on kuitenkin huomattavan paljon syvällisempää ja laaja-alaisempaa. Se, että lapsi joutuu olemaan esimerkiksi haitallisten kokemusten, kuten emotionaalisen laiminlyönnin, kiusaamisen tai  rasististen mikroaggresioiden kohteena päivittäin, voin johtaa vakavaan jälkitraumaattiseen pitkäaikaiseen oireiluun ja fyysisen terveyden rapautumiseen. Mikäli ihmisoikeuksia kunnioitettaisiin, lapsi tai aikuinen ei joutuisi kokemaan kotona, työpaikalla tai kouluissa alistamista, väkivaltaa, kiusaamista tai emotionaalista hylkäämistä. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja traumatietoisuuden lisäämisen tulisi olla yhä keskeisempää osaamisaluetta poliisin työssä, kasvatuksessa, terveydenhuollossa ja sosiaalityössä. Perustietojen ja taitojen hankkiminen  pitäisi olla itseasiassa kaikille opetettavia kansalaistaitoja.

‍

Traumaattisten ilmiöiden rinnakkaisprosessiluonne

Sandra Bloom kirjoittaa edelleen :

“Kun tutkimusnäyttöä tulvii käyttöömme ja työryhmällemme on kertynyt yhä enemmän kokemusta ja havaintoja, meille on käynyt yhä selvemmäksi se, että valtaosa psykologisesta ja sosiaalisesta sairastavuudesta liittyy traumaan ja henkilön aiempaan henkilöhistoriaan. Samoin meille alkaa olla selviö  myös se, että huomattava osa fyysisestä sairastuvuudesta ja sosiaalipalveluiden haasteista liittyvät yhtä lailla asiakkaiden traumattiseen historiaan. Mitä enemmän olemme syventyneet aiheeseen, sitä enemmän olemme alkaneet tunnistaa trauman merkkejä kaikkialla yhteiskunnassa, itsessämme, järjestelmissämme ja ympärillämme olevassa maailmassa. Olemme alkaneet puhua traumaattisten ilmiöiden kohdalla niiden rinnakkaisprosessiluonteesta, mikä systeemiteoriassa tunnetaan nimellä isomorfismi.”

Esimerkkinä tästä isomorfismista on se, että traumaoireistä kärsivän henkilön mieli voi mennä pitkäaikaisestikin epävakauteen (ylivireys, alivireys, lamaannus) jostain pienestäkin uhasta tai jopa sen kuvittelemista. Nyt globaali talous ja lukuisten hyvinvointivaltioiden terveydenhoitojärjestelmä on sekaisin yhden pienen viruksen vuoksi. Mielestäni tämä kertoo trauman kollektiivisesta kasaantumisesta järjestelmään ja sen seurauksena syntyneestä epävakaudesta.  Tulevaisuuden haasteemme on rakentaa vakaampi, ihmisoikeuksia ja muun luomakunnan oikeuksia arvostava, kestävämpi, maadoittuneempi järjestelmä.

‍

Traumaattinen stressi pesii kaikkialla yhteiskunnassa

Sandra Bloom kirjoittaa:

”Traumaattista stressiä ja lapsuuden  haitallisia lapsuuskokemuksia (ACE) koskeva tutkimus on osoittanut, että ylivoimaisille traumaattisille kokemuksille  tai lapsuuden haitallisille kokemuksille altistuneiden ihmisten lukumäärä edustaa tällä hetkellä globaalisti suurinta osaa väestöstä. Traumaattisista kokemuksista kärsiviä  ihmisiä ei ole vain psykiatrisessa sairaaloissa, vankiloissa tai turvakodeissa. Traumaattisesta kärsivät ovat myös lääkäreitä ja lakimiehiä, tuomareita, opettajia, mekaanikkoja ja kuorma-autojen kuljettajia.  Jotkut heistä kampanjoivat ihmisoikeuksien puolesta ja vastustavat diktaattorien sortoa. Toiset heistä ovat diktaattoreita. Traumatisoituneita palvelee armeijassa ja rauhanturvajoukossa. He johtavat yrityksiä ja hallituksia. On käynyt yhä ilmeisemmäksi, että henkilökohtainen psykoterapia ei koskaan pysty kääntämään traumatisoituneitten tilastoja riittävässä määrin. Sen sijaan suurin osa sairastavuudesta olisi estettävissä ennakolta monialaisessa yhteistyössä.

Näyttöön perustuvat käytännöt hallitsevat paitsi psykiatriaa myös muita ammatteja.  Yhä useampia lääkäreitä on kielletty tarjoamasta palveluita, jotka eivät ole manuaalisia ja näyttöön perustuvia. Se tarkoittaa, että menetelmät on luotu satunnaistettujen, kontrolloitujen ja erittäin kalliiden tutkimuksiin nojaten. Niiden rinnalla on nyt järkevää hakea vakuuttavaa näyttöä erilaisten yhteisten monialaisten toimintastrategioiden tehokkuudesta ja tämän olisi pitänyt olla jo vakiintunut toimintatapa koko ajan.Valitettavasti rima terapeuttisten intervention määrittelemisessä näyttöön perustuvaksi on niin korkealla, että vain ani harvat interventiot voivat koskaan täyttää näitä kriteereitä.  Pitkäaikaiseen kärsimykseen liittyvien ongelmien monimutkaisuuksien keskellä työtään tekevät kliinikot tunnustavat, että näyttöön perustuvat käytännöt ovat usein välttämättömiä, mutta eivät missään nimessä riittäviä.”

Traumaattinen stressi  aiheuttaa moniulotteista ja laaja-alaista yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskuntien ja yhdyskuntien vaurioita, joten ainoa tapa lähestyä näitä ilmiöitä tehokkaasti on monialainen ennakkoluuloton yhteistyö. Meidän on muutettava yksilökeskeiset, ”egokeskeiset”, toiminta ekokeskeisiksi ja ihmisoikeuksia sekä ylipäätään elämää kunnioittaviksi. Mitä epävakaammaksi maailma menee, sitä enemmän tarvitsemme traumatietoisia, ihmisoikeudet huomioivia kansalaisia, jotka osaavat vaikeinakin aikoina vakauttaa itseään ja tuntea myötätuntoa muita olentoja kohtaan, mikä merkitsee tietysti myös aktiivista kärsimystä vähentävää yhteisöllistä ja ekologian huomioivaa käytännön toimintaa .

‍

”Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten monet meistä ammattilaisista olivat sitä mieltä, että pelkästään tieteellinen näyttö riittää järjestelmän muuttamiseen”, jatkaa Bloom.  ”Tieteellinen edistyminen on tuonut myönteisiä terveyttä ja hyvinvointia edistäviä asioita lukuisille ihmisille, ja heidän perheilleen, mutta ongelmien juurisyihin puuttumisessa ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä juuri mitään. Olemme edelleen joen reunalla nostamassa vedestä lapsia, jotka on hukkumassa, mutta liian  harvat pohtivat, miten estää lasten heittäminen veteen. Tämä on alue, johon traumainformoitu järjestelmä sekä ihmisoikeuksien puolustaminen tarjoavat apunsa. Me ihmiset olemme riippuvaisia toinen toistemme osaamisesta ja taidoista, joilla voimme muuttaa terveys- ja sosiaalipolitiikkaa kaikilla tasoilla ja jokaisessa hallituksessa, koska olemme nyt globaali yhteiskunta." Traumoihin liittyvä tieteellinen tieto ja kokemus tarjoavat nyt viitekehyksellisen perustan ihmisoikeusliikkeelle.

Meidän on täytettävä tieteen ja ihmisoikeusaktivismin välillä oleva kuilu sekä tarjottava traumatietämyksemme paitsi ruohonjuuritasolle myös johtamiseen ja rakenteisiin. Bloom korostaa, että olemme eläneet vuosituhansia globaalissa kulttuurissa, joka on organisoitunut menneisyyden ratkaisemattomien traumaattisten kokemusten ympärille ja tämä kollektiivinen traumakulttuuri tapahtumasarjoineen näyttää uudistavan säännöllisesti historiallisesti itseään. Hänen mukaansa ei  ole tärkeämpää päämäärää tässä ajassa kuin kuunnella maailmansotien jälkeisiä traumaselviytyjiä, jotta voidaan vaikuttaa luomakunnan tuleviin kohtalon kysymyksiin. On täysin mahdollista muuttaa nyt globaalisti elämäntapamme suuntaa. Kolonialismi ja kestämätön luonnonvarojen kuluttaminen ovat ajanneet meitä kohden lajien itsemurhaa. Nyt on aika siirtyä kollektiivisesti kohden traumaselviytyjän uudenlaista tulevaisuutta, jossa on tilaa ihmisoikeuksille ja kaikkiin eläväisiin suuntautuvalle myötätunnolle.
‍

Lähde: Trauma and Human Rights, Intergrating Approaches to Address Human Suffering,(2019), ed Lisa D. Butler, Filomena M. Critelli, Janice Carello; Palgrave MacMilan, käännökset, K.Sarvela