Haitallisten kokemusten tuottamasta toksisesta stressistä toipumiseen , inhimilliseen kasvuun sekä siihen liittyvään identiteettityöhön - eksistentiaalisen hyvinvoinnin vaalimiseen -  liittyy aina epämukavuutta. Ajassamme nostattaa yhä enemmän kärsimystä se, ettei meille opeteta riittävässä määrin tämän työn tekemistä. Näemme jopa päättäjinämme todella eksistentiaalisesti huonosti voivia ihmisiä.

Elämänkriisit ja eksistentiaaliset haasteet - tuskaa tuottavat traumaattiset tai haitalliset kokemukset -  vaikuttavat jossain määriin kaikkiin ihmisiin heidän eri elämänvaiheissaan. Ne korostuvat erityisesti hengenvaarallisten tai vaikeiden omien tai läheisten kriisien äärellä. Eksistentiaalinen hyvinvointi sisältää mietiskelyä eettisistä kysymyksistä, elämän tarkoituksesta, kärsimyksen luonteesta ja kuolemanpelosta. Ne voivat olla myös lempeän keinoin tapahtuvaa sen  reflektointia, mitä henkilö on joutunut tai ei ole saanut kokea. Ne ovat parhaimmillaan tietoiseen läsnäolloon kuljettavia pohdintoja häpeästä, syyllisyydestä, rakkaudesta ja ihmissuhteiden laadusta.

Meillä on kummallinen yhteiskunta ja kulttuuri:  Omaamme valtavan määrä tieteellistä informaatiota, mutta meitä ei opasteta eksistentiaaliseen hyvinvointiin. Uskon tämän olevan keskeinen syy siihen, miksi väkivaltaisia traumalähtöisiä käyttäytymismalleja on kertynyt jopa hallinnollisiin rakenteisiin ja päätöksentekoon. Ne ovat saaneet mittakaavan, joka uhkaa tällä hetkellä demokratiaamme. Meille on vuosikymmeniä myyty uskomusta siitä, että ihminen on perusluonteeltaan itsekäs. Ihminen on ainut eläin maapallolla, jolla on mahdollisuus saada aivojen kuorikerroksen viisaus tehokkaaseen käyttöön, jolloin hän voi olla hyvinvoidessaan perusluonteeltaan itsemyötätuntoinen ja myötätuntoinen. Tämä on tie yhteisen ihmisyytemme ja kohtalomme tunnistamiseen.

Menakem, yhdysvaltalainen perheterapeutti, kirjoittaa kirjassaan “My Grandmothers Hands” ruumiillistuneesta, somaattisesta abolitionismista. Sehän on alun perin ollut orjuuden vastaista liikettä, joka nykyään sisältää myös rangaistuskäytäntöjen kritiikin. Menakemin luoma somaattinen ablotionismi on tänä päivänä elävä, rasismin ja kaiken syrjinnän vastainen, somaattisesti tietoinen eli kehotietoinen kulttuuri ja sen sisältämät käytännöt. Se on kehoturvalle rakentuva myötätuntoinen tapa olla maailmassa.

Somaattinen ablotionismi on paluuta ikivanhaan viisauteen ruumiillisten kokemisen tapojen kunnioittamisesta. Se on ymmärrystä  yksilöiden sekä yhteisöjen keskinäisestä kehollisesta resonoinnista toinen toistensa kanssa.

Antirasistisen kulttuurin ja ylipäätään kaikkea syrjintää vastustava kulttuuri vaatii Menakemin mukaan kehotietoisuuden lisäksi kestävyyttä, voimavarojen eli resurssien vahvistamista, erottelukykyä, omaa ja yhteisön jämäkkyyttä, kehoruumiin reaktioiden lukutaitoa ja nöyryyttä. Syrjivien rakenteiden purkaminen edellyttää myös ymmärrystä kulttuurisomatiikasta. Monet rasistisista ja syrjivistä pelkojen ruokkimista uskomuksistamme ovat nimittäin syvällä - ne ovat ruumiillistuneita kokemisen tapoja. Somaattinen ablotionismi on tutkimus- ja kokemuksellisen harjoittelun alue, joka soveltaa tietomme traumasta ja resilienssistä historiaan, sukupolvien välisiin suhteisiin, instituutioihin ja yhteisölliseen kehoruumiiseen. Rasismista ja syrjinnästä kärsivät kaikki osalliset, sekä uhrit että ”uhriuttajat”. Kolonialistiset vanhoilliset yhteiskunnalliset rakenteet vahvistavat dynamiikka, jossa uhreista kehittyy uusia alistajia, kaltoinkohtelijoita, ”uhriuttajia”. (Menakem R., 2021, 2017)

Ainoa tapamme lievittää haitallisista kokemuksistamme nousseen kivun tuottamaa tuskaa on tehdä identiteettityötä: hyväksyä kipu, työskennellä sen kanssa ja käyttää sitä inhimillisen kasvun polttoaineena. Vain havainnoimalla ja suhtautumalla myötätuntoisesti oman henkilöhistoriamme nostamiin vaikeisiin kokemuksiin ja niihin liittyviin kehollisiin ilmiöihin, opimme liikkumaan niiden läpi metabolisoiden eli sulattaen niitä.

Kun tiedostat ja hyväksyt kipukohtasi ja käytät niiden energiaa omien parhaiden puoliesi aktivoimiseen, tämä synnyttää kipua, jota Resmaa Menakem kutsuu puhtaaksi tuskaksi. Tämän kokeminen auttaa sinua vapautumaan yhä enemmän pitkäaikaisesta toksista eli haitallista stressiä. Se auttaa sinua ratkaisemaan konflikteja, muuttumaan yhä enemmän omaksi itseksesi ja kasvamaan tasapainoiseksi hyvinvoivaksi aikuiseksi, joka kykenee välittämään ympärilleen hyvinvointia. Puhdas tuska tarkoittaa jonkin vaikean asian läpikäymistä yhteisöllisen tuen kannattelemana ja vahvistamana. Rauhanomaisuuteen pyrkivä syrjinnän, rasismin, terrorismin, väkivallan ja yhteiskunnallisen eriarvoistumisen vastustus ovat puhtaan tuskan ilmenimismuotoja.

Resmaa Menakemin mukaan on olemassa myös likaista tuskaa, jota näemme valitettavan paljon ymprillämme. Se nousee kivusta, jonka yhteydessä kiellät haavoittuvimmat ja tutkimattomat puolesi. Sinusta tulee epävakaa, julma, ontto, sortava, syrjivä, henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen muita tai itseäsi kohtaan (pakenet itseäsi erilaisiin vihafantasioihin, riippuvuuksiin ja kipuihin). Tämä vain vahvistaa tuskaasi ja syventää ristritiitojasi sekä ruokki rikkinäisyyttä ja tiloja, reaktioita ja muistoja, jotka juontavat alkuperäisiin haitallisiin kokemuksiisi.  Tällöin et toimi kokonaisena eksistentiaalisesti hyvinvoivana itsenäsi siten, että aivojesi kuorikerros ohjaisi toimintaasi.

Likainen tuska on kieltämisen ja välttelykäyttäytymisen tuskaa. Kun kieltäydymme hyväksymästä ja käsittelemästä haitallisia kokemuksiamme, luomme ympärillemme vain uutta draamaa, ristiriitoja ja vaikeuksia. Näin tuskamme jää käsittelemättä, mikä vahvistaa sen likaista luonnetta. Sitä ruokitaan myös yhteiskunnallisella ja yhteisöllisellä tasolla: Meillä suhtaudutaan liian välinpitämättömästi omiin eksistentiaalisiin ja lasten tarpeisiin eikä meille opeteta riittävästi kehotietoisuutta, itsetuntemusta ja keinoja käsitellä tunteita. Yhtä kaikki, yhteiskuntamme suhtautuu välinpitämättömästi eksistentiaaliseen hyvinvointiin, mikä näkyy valitettavasti henkisenä keskenkasvuisuutena kaikilla yhteiskunnallisilla tasoilla, myös  politiikassa.

Likainen tuska voi ilmetä Menakemin mukaan hätäisyytenä, uhriutumisena, kiusaamisdraamoina, välttämiskäyttäytymisena, toisten syyttelynä tai tarkoituksellisena harhauttamisena (gaslightning), ylivalppautena, paniikkina, pitkällisenä ahdistuksena, äärimmäisenä manipulointina ja yrityksinä hallita väkivallalla muita ihmisiä tai ihmisryhmiä. Usein se ilmenee itsensä vahingoittamisena, itseen kohdistuvana väkivaltana (riippuvuudet, viiltely jne.) Likaisen tuskan kärsimisen tavat syövät valtavan määrän energiaa, joka voitaisiin käyttää ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen. Ne tekevät yhteisöllisistä olemisen tavoista draamoja, jopa  tragedioita.

Likainen kipu on keinottomuutta ja yritystä kieltää oma haavoittuneisuus. Valmius tiedostaa, havainnoida ja käydä läpi yksittäisen trauman tai toksisen stressin tuottamia yksilöllisiä ja yhteisöllisiä kerroksia edistää eksistentiaalista hyvinvointiasi. Jos yrität kiertää ja kieltää jatkuvasti jotain puolia itsestäsi, et tavoita itsemyötätuntoa saatikka yhteistä ihmisyyttämme.

Haavoitetut puolesi ohjaavat käyttäytymistäsi.

Näyttää siltä, että nykyisessä elämäntavassamme liian monet ihmiset ovat juuttuneet likaiseen tuskaan. Me ehkä elämme luulossa, että välttämiskäyttäytyminen, omien sudenkuoppien kieltäminen, ja tästä yhteydettömyydestä nouseva käyttäytyminen itseä tai muita luontokappaleita kohtaan, satuttaa meitä vähemmän kuin toipuminen ja kasvaminen omaksi itseksi. Valitettavasti näin me päädymme pahoinvoinnin noidankehään. Tämä ei ole meidän vikamme, vaan sylttytehdas löytyy elämäntavasta, jossa suhtaudutaan välinpitämättömästi kansalaisten eksistentiaaliseen hyvinvointiin. Meillä on kuitenkin jokaisella valta valita eksistentiaaliseen hyvinvoinnin tie, mikäli löydämme itsellemme henkistä kasvuamme ravitsevat ihmissuhteet. Tämä on etuoikeutetuille ihmisryhmille selkeästi helpompaa kuin marginaalissa oleville.

Puhdas tuska on kipua, joka vahvistaa resilienssiäsi ja jälkitraumaattista oppimista. Se vahvistaa eksistentiaalista hyvinvointiasi ja ruokkii moraalisesti kestävää toiminta. Se on tuskaa, jota kokiessasi, tiedät tarkalleen, mitä sinun täytyy sanoa tai tehdä. Tehdessäsi jotain toisin, tunnistat kehossasi toimivasi vastoin yhteistä ihmisyyttä ja pyrit korjaamaan virheesi. Puhdas tuska on kipua, jota koet epävarmoissa tilanteissa, ollessasi peloissasi tai huolestanut. Puhtaassa tuskassa tästä huolimatta luotat, että elämä kannattelee sinua, kun astelet haavoittuvuudelle alttiina, rohkeana, myötätuntoisena ja  jämäkkänä, ihmisyyden rajoja puolustaen, kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Eksistentiaalinen hyvinvointimme ei vahvistu yksilökeskeisessä myrkyllisessä kulttuurissa, jossa ihmisen arvoa mitataan vain materialistisilla mittauksilla, suoritteilla, kilpaillulla ja meritokratialla (kilpailu vallasta, asemasta, titteleistä ja akateemisista ansioista). Hyvinvoiva ihminenhän tunnistaa, että jokaisella ihmisellä on arvo omana itsenään. Näemme tällä hetkellä rakenteelliseksi väkivallaksi muuttuneen pahoinvoinnin vuoksi kaikilla yhteiskunnan tasoilla aivan liian paljon ihmisiä, joiden eksitentiaalinen hyvinvointi on todella huonossa jamassa.

#traumainformoitu #eksistentiaalinenhyvinvointi #haitallisetkokemukset

‍

Lähteet

Menakem, Resmaa; (2017) My Grandmother’s Hands – Racializet Trauma and the Pathway to Mending Our Hearts and Bodies, Central Recovery Press, Las Vegas, NV

Menakem, Resmaa (2022). The quaking of America: an embodied guide to navigating our nation’s puhkeavat and racial reconing,  Las Vegas, Nevada: Central Recovery Press

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu Iloa ja toivoa verkkosivustoon.