Lukuisat instituutiot  (terveydenhuolto, koulut, vankilat) eivät tue riittävästi työntekijöitään ja asiakkaitaan jakamaan omia kokemuksiaa ja tarinoitaan, joten niiden sisällä eläminen herkästi näin pirstaloi järjestelmää ja siinä toimivia henkilöitä. Laitos voi olla jopa itseyttä rikkova ja ihmisten “henkeä murtava” (spirit-breaking)  ympäristö sekä henkilökunnalle että palvelunkäyttäjälle. Hengen murtaminen tarkoittaa prosessia, jossa henkilöitä epäinhimillistetään ja depersonalisoidaan, tasapäistetään. (Deegan P.E. 2000.)

Itse kannustan katsomaan organisaatioiden pirstoutumisilmiötä Phillippe Ballieurin “trauma-ansan” kautta (kts. kuva). Hän kuvaa trauma-ansamallissaan sitä, kuinka organisaatio voi traumatisoitua: Se  epäinhimillistyy, pirstaloituu ja työntekijät joutuvat lamaantuneeseen tai kaoottiseen tilaan, ja yhteisössä tapahtuu paljon monenlaisia epäedullisia ilmiöitä. Se voi johtaa muun muassa hmissuhteiden vahingoittumiseen ja työntekijät saattavat alkaa siirtyä muille aloille. Trauma-ansaa ruokkii hänen mukaansa “traumakapseli”, eli puhumattomat asiat ja vaietut tunteet muodostavat ikään kuin hitaasti sulavan kapselin, josta haitallinen stressi vuotaa hitaasti ulos saastuttaen työyhteisön ilmapiiriä.

Näen Phillippe Ballieurin ajattelussa paljon yhtymäkohtia traumainformoidun työotteen pioneerin Sandra Bloomin ajatteluun. Ballieurilla on armeijatausta, josta hän on siirtynyt vähitelleen liike-elämään valmentajaksi. Bloomkin kertoo ammentaneensa paljon ideoita nimenomana liike-elämästä, jossa ilmeisesti ymmärretään paremmin organisaaitopsykologisia ilmiöitä kuten systeemistä ajattelua.

Pirstaloitumista terveydenhuollon organisaatioissa lisää se, että työntekijöitä asetetaan eriarvoiseen asemaan vaikkapa keikkalääkärikulttuurin myötä. Esimerkiksi julkisen puolen hammashoidossa olemme saaneet nähdä, kuinka vierekkäisissä huoneissa toimii sekä kuukausipalkkalaisia ja keikkalääkäreitä, jotka nostavat jopa kolminkertaisia palkkioita keikoillaan. Tämän kaltainen suosimisjärjestlemä helposti rikkoo työyhteisön eheyttä.

Voidaan aiheellisesti pohtia, onko nykyinen sote-järjestelmä osittain kollektiivisen trauman tuottaman epäinhimillistävän kulttuurin tuotos: Järjestelmää johdetaan vanhanaikaisten omaa etua tavoittelevan talousajattelun ohjaamana, kuvitellen, että mitä enemmän kassavirtaa, suoritteita ja toimenpiteitä sitä tehokkaampi järjestelmä. Olemme itseasiassa rakentaneet kalliin tulipalojen sammuttelukuluttuurin, joka ruokkii esimerkiksi välinpitämättömällä suhteellaan työntekijöihin, perheisiin ja lapsiin hyvinvointi- ja terveysongelmia.

Rikottujen työyhteisöjen kulttuuri, jossa ei arvosteta riittävästi myötätuntoa ja ammattilaisten keskinäisiä laatusuhteita tai myötäeläviä suhteita palvelunkäyttäjiin, saattaa pahimmillaan olla haitallisen stressin saastuttama myrkyllinen eli toksinen ympäristö kaikille osapuolille. Keikkalääkärikulttuuri ylenkatsoo ihmisten välisiä, toipumista edistäviä, kestäviä potilas- ja työtoverisuhteita. Ei ihme, että tällaisesta järjestelmästä myös ammattilaiset alkavat paeta. Se mitä tarvitaan, on on traumainformoidut, inhimilliset palvelut, jossa huomiota suunnataan rikkinäisten ihmissuhteiden korjaamiseen, terveisiin ja ravitseviin työpaikan ihmissuhteisiin.

Kandalaisen lääkärin Gabor Matén mukaan tällä hetkellä lääketieteen ammattihenkilöstö vastustaa edelleen traumatietoisuuden vahvistamista  – vaikkakin vastustus on hänen mukaansa enemmän alitajuista kuin tahallista sekä enemmän passiivista kuin aktiivista. Gabor Matén kymmenissä, "The Myth of Normal" kirjaansa varten tekemissä lääkärihaastatteluissa, jossa oli mukana myös lukuisia vastavalmistuneita lääkäreitä, paljasti ikävän tosiasian: Käytännöllisesti katsoen kukaan heistä ei kertonut, että heille olisi opetettu kehomieliyhteyttä, tai traumatisoitumisen ja addiktioiden välistä korrelaatiota, puhumattakaan selkeää yhteyttä lapsuuden haitallisten kokemusten ja kroonisten sairauksien välillä.

Oman kokemukseni mukaan ongelma Suomessa on ennen kaikkea rakenteellinen. Onhan traumainformoidun työotteen liikkeehdinnässä mukana myös lukuisia lääkäreitä ja joitakin psykiatrejakin. Ongelma on siinä, että meillä palvotaan instituutioissa edelleen yksilökeskeistä materialistista maailmankatsomusta ja määrälliselle tutkimukselle perustuvaa tiedettä. Kysymys on tieteenfilosofisesti kapeasta ajattelusta ja vanhoista valtarakenteista, jotka palvelevat kyllä erinomaisesti yksilökeskeistä markkinataloutta, mutta huonosti palveluiden integraatioon tähtääviä hyvinvointialueita.

Itse näen tämän hetkisen hyvinvointialueen tilanteen mahdollisena seurauksena ongelmien välttelystä, tunteiden ja ristiriitojen kohteliaasta vaikenemisesta, kollektiivisesta traumasta ja dynaamisen yhteistyökyvyn puuttesta. Pidän vanhanaikaisia lääketieteellisiä hierarkioita sekä omiin historiallisesti saavutettuihin etuihin takertuvia vallankäyttäjiä suurimpana hyvinvointialueiden kehityksen ja tehokaan integraation esteenä. Monitieteellinen yhteistyö, jossa käydään jatkuvaa dialogia ja tehdään ennakkoluulottomasti ja innovatiivisesti yhteistyötä yli ammatillisten rajojen, luo pohjan aidosti itseohjautuville systeemisille instituutioille ja organisaatioille. Jotta tehokas aito itseohjautuvuus mahdollistuu, traumatietoisuuden vahvistaminen on välttämätöntä. Ammattilaiset, joita ohjaa oma trauma tai omat haitalliset kokemukset, voivat ohjata järjestelmää epätasapainon ja kaaokseen.

Pidän myös tärkeänä, että henkilökunnalle  itselleen tarjotaan säännöllisesti mahdollisuuksia purkaa omia tunteitaan sekä vaikeita tai hankalia kokemuksiaan esimerkiksi posttraumaryhissä ja vaikkapa Schwartzin kierroksen (Schwartz round) kaltaissa tunteiden ja kokemusten purkuryhmissä. Vaativaa työtä tekevien sote-ammattilaisten ja kasvattajien on saatava purkaa taakkaansa, jotta he säilyttävät työkuntonsa sekä työnilonsa.

Seuraavassa kuvio Bailleurin trauma-ansasta, joka on erityisen oivalluttava.

‍

1. Aivan samoin kuin Sandra Bloom, traumainformoidun työotteen pioneeri, myös Bailleur korostaa, että terve organisaatio on elävän organismin kaltainen muuttuva systeemi, jossa ihmiset nauttivat terveistä ja kannattelevista ihmissuhteista. Eri hyvinvointialojen ja kasvatuksen ammattilliset ryhmät tunnistavat keskinäisen riippuvuutensa kokonaisuudesta päämääriensä saavuttamisessa. Terveet suhteet ja esteetön yhteistyö mahdollistavat työnilon, tehokkaan informaation kulun sekä lisäisin tähän vielä itse ehdottomasti systeemiälyn.

2. Paineiden alla alkaa systeemi herkästi pirstaloitua - eli ryhmittymät vetäytyvät helposti eroon toisistaan ja jäykistävät rajojaan. Systeemien ryhmittymien välille alkaa kehittyä helposti vuorovaikutusongelmia, kitkaa ja järjestelmän resilienssii alkaa - ilman traumainformoinnin vahvistamista - huonontua eikä se kykene enää toimimaan joustavasti kriisejä kohdatessaan.

3. Ongelmien syvetessä organisaatio voi muuttua traumatisoituneeksi. Ihmisten ja ryhmittymien väliset suhteet tuntuvat etupäässä negatiivisilta, hankalilta ja ikäviltä. Järjestelmä ei ole enää avoin muiden tarpeille - jopa palvelunkäyttäjistä saattaa tulla taakkoja. Monet vaihtavat tässä tilanteessa jo alaa eikä palvelunkäyttäjät koe saavansa hyvinvointijärjestelmästä sitä apua, mitä he ovat hakemassa.

4. Koko organisaatio voi vähitellen olla  trauman vahingoittama, jolloin sen ilmapiiri on täynnä stressiä ja negatiivisia tunnetiloja. Ihmisten väliset suhteet eivät toimi ja trauma voi muuttua epäterveiksi vallankäytön muodoiksi sekä rakenteelliseksi väkivallaksi. Organisaation "sielu" on vahingoittunut.

Ratkaisuksi näihin ongelmiin Phillippe Bailleur tarjoaa “trauma healingiä”, toipumisen kulttuuria ja erityisesti sitä, että myös järjestelmälle annetaan “traumahoitoa”.  Itse asiassa, ajattelen traumainfomroidun lähestymistavan olevan juuri sitä: Kiinnitämme huomiota järjestelmän ja tiimien toipumiseen. Emme edistä pelkästään yksilöiden toipumista vaan parannamme vahingoittuneen järjestelmän enemmän tai vähemmän vahingoittuneet organisaatiot kollektivisen trauman oireistaan, jotta ihmiset saavat voimaannuttavia ihmissuhteita, työniloa ja -tehoa itselleen. Toipuminen edellyttää, ettemme vaienna eli sulje kipeisiin kokemuksiin ja ristiriitoihin liittyviä tunteitamme traumakapseleihin, vaan opettelemme kohtaamaan ongelmat läpinäkyvästi, lempeästi ja toipumista edistävästi.

Tarvitsemme syvällisen paradigmasiirtymän systeemiseen, traumainformoituun, kulttuuriin. Nykyisessä “VUCA-maailmassa” (epävakaa, ennakoimaton, monimutkainen, monimerkityksellinen) pärjäävät vain he, jotka ovat työstäneet riittävässä määrin omia traumataakkojaan. Moniarvoisessa informaatiotulvan maailmassa toimiminen edellyttää vakaita yksilöitä ja organisaatioita, joissa traumatietouden kautta pyritään suuntaaman huomiota kaikkien yksilöidyn, mutta myös instituutioiden, organisaatioiden, ja tiimien toipumiseen haavoittavista kokemuksista. Tällä luodaan hyvinvointia ja terveyttä edistävää kulttuuria ja katkaistaan sairastavuuden noidankehä.

Schwartzin kierroksesta mielenkiintoinen video, jossa näemme kuinka esimerkiksi koko sairaalan henkilöstö voi jakaa yhdessä tunteitaan ja kokemuksiaan ilman hierarkioita ja näin integroida kokemuksiaan ja parantaa työpaikan yhteisöllistä ilmapiiriä:

https://youtu.be/kVf23hY1g6o

Lähteet

Philippe Bailleur, Stuck? Dealing with organizational trauma, 2018

Gabor Maté, The Myth of Normal, Trauma; illness & Healing in a toxic culture, 2022, Penguin Books

Ng L, Schache K, Young M, et al. Value of Schwartz Rounds in promoting the emotional well-being of healthcare workers: a qualitative study. BMJ Open

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu Iloa ja toivoa verkkosivustoon.