–Kati Sarvela –

14.12.2025 

Elämme niin kutsuttua polykriisin eli monin tavoin kriisiytynyttä aikakautta. Taloudelliset, ekologiset, sosiaaliset ja psykologiset kriisit eivät näyttäydy erillisinä ilmiöinä, vaan ne kietoutuvat toisiinsa muodostaen ihmisissä ja luonnossa  jatkuvan kuormittuneisuuden tilan. Monille tämän kokeminen voi tuntua ylitsepääsemättömältä ja synnyttää tunteen pysyvästä epävarmuudesta ja tähän liittyvistä peloista, jopa vihasta.

Tässä tilanteessa ihmiset etsivät helpotusta ja turvaa monin tavoin: virtuaalisista todellisuuksista, yksinkertaistavista selitysmalleista tai polarisoivista kertomuksista. Mutta entä jos kriisien perimmäinen juurisyy ei ole vain ulkoisissa rakenteissa – vaan myös siinä, miten meidän hermosto on oppinut olemaan maailmassa?

Yhä useammat tutkijat (esim. Ahenakew, Stein, Andreotti ym., 2025) esittävät, että nykyiset globaalit kriisit eivät ole ainoastaan poliittisia, taloudellisia tai ekologisia ongelmia. Ne ovat myös kehollisia ja hermostollisia ilmiöitä. Kriisit elävät tavoissa, joilla hermostomme havainnoi uhkaa, turvaa, toiseutta ja yhteyttä. Näitä syvälle kehoomme juurtuneita toimintamalleja on kuvattu käsitteellä neurokolonisaatio. 

Kolonialismin ydintähän on ollut  vallan epätasapainon luominen ja ylläpitäminen: Siirtomaavaltiot ovat tuhonneet alkuperäiskansojen ja alistettujen kansojen ja yhteisöjen sosiaalisia, poliittisia ja kulttuurisia rakenteita. Neurokolonisaatio on ollut ylisukupolvinen prosessi, jossa kolonialismin arvot ja uskomukset ovat ohjelmoitu hermostoomme, joten haitalliset uskomukset ja käyttäytymismallit periytyvät biologiassamme sukupolvelta toiselle.

‍

Neurokolonisaatio – hermostollinen ohjelmointi

Neurokolonisaatio ei ole kliininen diagnoosi, vaan somaattinen ja kulttuurinen viitekehys, joka yhdistää dekolonialistisen ajattelun, traumatutkimuksen ja neurobiologian. Käsitteen on kehittänyt alkuperäiskansojen tutkija ja sosiaalityön professori Michael Yellow Bird (2016), Mandan-, Hidatsa- ja Arikara-kansakunnan (MHA Nation) jäsen Pohjois-Dakotasta. Yellow Birdin mukaan kolonialistinen maailmankuva ei elä ainoastaan instituutioissa ja ideologioissa, vaan myös kehollisina oletuksina: automatisoituneina reaktioina, tunteina ja selviytymisstrategioina.

Yellow Bird (2016) tunnistaa neurokolonisaation ytimessä kolme toisiinsa kietoutuvaa pilaria:

1. Erillisyys (separability)
   Usko siihen, että ihminen on erillinen ja luonnon yläpuolella. Tämä ajattelumalli mahdollistaa luonnon ja toisten ihmisten hyväksikäytön ja ylläpitää ekologista kriisiä.
   
   
2. Ylemmyys (superiority)
   Ajatus siitä, että oma kulttuuri, tietojärjestelmä tai tapa kokea todellisuutta on muita parempi. Tämä on historiallisesti legitimoinut alistamisen ja väkivallan.
   
   
3. Alistaminen (subjugation)
   Hermostollisesti opittu oletus siitä, että kontrolli, hallinta ja toisten ohittaminen ovat hyväksyttäviä tai jopa välttämättömiä selviytymisen keinoja.
   
   

Nämä pilarit eivät ole vain kognitiivisia ajatusrakennelmia. Ne ilmenevät hermoston selviytymisvasteina: ”taistele–pakene” sekä ”lamaannu” -reaktioina, jotka aktivoituvat erityisesti uhan, epävarmuuden, erimielisyyden ja muutoksen hetkillä. Neurokolonisaatio on johtanut siihen, ettei keholle jää aikaa tai tarjoudu tilaisuutta elää evolutiivisten tarpeittensa mukaisesti. Kognitiivisen psykologin Paul Gilbertin (esim. 2009) kehittämän mallin mukaan tasapainoinen ihmiselämä edellyttää uhka- ja suoritusjärjestelmien lisäksi myös hoivan ja rauhoittumisen järjestelmän aktivaatiota, joka on keskeinen turvan, tyytyväisyyden ja yhteyden kokemuksille.

Neurokolonisaatio ammatillisessa arjessa – esimerkki

Ihmisosaaja voi tietoisella tasolla sitoutua tasa-arvoon ja dialogiin, mutta neurokolonisoitunut hermosto voi silti reagoida tilanteisiin tiedostamattomasti:

• kontrollin kiristämisellä,
• hierarkkisuuteen nojaamisella,
• toisen kokemuksen ohittamisella sekä
• nopeilla ongelmanratkaisutavoilla.
  
  

Tällöin keho toimii turvattomuuden logiikalla, vaikka mieli tavoittelisi laadultaan toisenlaista kohtaamista.

‍

Kolonialismin perintö ja kehollinen trauma

Yellow Birdin ajattelu resonoi vahvasti yhdysvaltalaisen psykoterapeutin ja sosiaalityöntekijän Resmaa Menakemin työn kanssa. Menakem on tuonut esiin käsitteen ”white-body supremacy” (valkoisen kehon ylivalta), jolla hän viittaa siihen, että rasismi ja ylivalta eivät ole vain asenteita, vaan kehollistuneita traumajälkiä, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle.

Sekä Yellow Bird että Menakem edustavat somaattista paradigmamuutosta: historialliset ja sosiaaliset ongelmat eivät ratkea pelkästään tietoisuuden, politiikan tai koulutuksen tasolla, vaan ne on tuotava hermoston ja kehon tasolle.

‍

Trauman ylisukupolvinen periytyminen

Menakemin mukaan trauma – mukaan lukien neurokolonisaatio – välittyy kehollisesti useita reittejä pitkin:

1. Ylisukupolvisen lähisuhdeväkivallan ja turvattomuuden kautta
   
   
2. Kaltoinkohtelevien järjestelmien ja kulttuuristen normien kautta, jotka normalisoivat ylivirittyneisyyden ja kontrollin
   
   
3. Epigeneettisesti: tutkimus viittaa siihen, että trauma voi vaikuttaa geenien säätelyyn ja stressijärjestelmiin useamman sukupolven ajan
   
   

Vaikka epigeneettinen tutkimus on vielä kehittyvä ala, näyttö viittaa siihen, että trauma ei elä vain mielen ja muistojen tasolla, vaan se on myös biologisesti, ylisukupolvisesti, kehollistunutta.

‍

Neurodissonanssi – kehon ja mielen ristiriita

Neurokolonisaation keskeinen ilmentymä on neurodissonanssi: sisäinen ristiriita kehon ja mielen välillä.

• Traumatisoitunut hermosto voi olla jatkuvassa selviytymistilassa.
  
  
• Samanaikaisesti mieli pyrkii rationaalisuuteen, yhteistyöhön ja rauhaan.
  
  
• Kehon reaktiot (vetäytyminen, lamaantuminen, ärtymys) eivät ole sopusoinnussa tietoisen tahtotilan kanssa.
  
  

Esimerkiksi:

Sosiaalityöntekijä haluaa kohdata asiakkaan empaattisesti, mutta hänen kehonsa jännittyy, hengitys pinnallistuu ja mieli kiirehtii ratkaisuihin. Kyse ei ole tahdon puutteesta, vaan hermoston opitusta turvattomuudesta.

‍

Neurodekolonisaatio – polku parantavaan yhteyteen

Jos neurokolonisaatio on ongelma, neurodekolonisaatio on tietoinen ja pitkäjänteinen prosessi sen purkamiseksi. Se ei korvaa rakenteellista dekolonisaatiota, vaan täydentää sitä siirtämällä huomion eksosysteemistä (instituutiot, lait, politiikka) myös endosysteemiin: hermostoon ja kehoon.

Neurodekolonisaation keskeiset tavoitteet:

1. Opittujen uskomusten purkaminen
   Tunnistaa ja purkaa erillisyyden, ylemmyyden ja kontrollin keholliset mallit.
   
   
2. Suhteellisuuden ja systeemisyyden vahvistaminen
   Oppia kokemaan itsemme osana luontoa ja toisia – ei niiden yläpuolella.
   
   
3. Itsesäätelyn ja kanssasäätelyn vahvistaminen
   Harjoitella palaamista hermoston turvan tilaan (polyvagaaliteorian mukainen ventraalinen vagaalinen tila).
   
   

Neurodekolonisaatio ja ammatillinen kohtaaminen

Kestävän hyvinvoinnin ja toipumiskulttuurin näkökulmasta neurodekolonisaatio tarkoittaa kykyä luoda turvallisia, korjaavia suhteita.

Terapeuttinen allianssi, pedagoginen suhde tai johtamiskäytännöt eivät nouse vain teoreettisesta osaamisesta, vaan myös hermostojen välisestä vuorovaikutuksesta. Kun ammattilaisen oma hermosto toimii tiedostamattaan hierarkian ja kontrollin logiikalla, yhteyden syntyminen estyy – riippumatta hyvistä aikomuksista.

Traumainformoitu työ on siten kutsu neurodekolonisaatioon: ammattilaiset, johtajat ja päättäjät kehittävät omia itsesäätelytaitojaan ja tunnistavat ylisukupolvisen trauman vaikutuksen oman hermostonsa toiminnassa.

‍

Somaattisen työn merkitys

Tietoinen läsnäolo (mindfulness) on tärkeä osa neurodekolonisaatiota, mutta ei yksin riittävä. Somaattinen työ voi sisältä mm.:

• Maadoitus- ja itsesäätelyharjoituksia, jotka vakauttavat hermostoa
• Erilaisia meditaatio ja mietiskelyperinteitä
• Ryhmämuotoista työskentelyä, jossa harjoitellaan epämukavuuden sietoa turvallisessa ympäristössä
• Luontoyhteyden ja kehollisten rituaalien (tanssi, laulu, liike) vahvistamista, jotka purkavat erillisyyden kokemusta
  
  

Yhteenveto

Emme voi purkaa erillisyyden, ylemmyyden ja alistamisen malleja muissa, jos ne toimivat yhä omassa hermostossamme ja työkulttuurissamme. Neurodekolonisaatio on yksilöllinen ja yhteisöllinen tahtotila: Se on valinta siirtyä selviytymisvasteiden kulttuurista kohti yhteyttä, turvaa ja keskinäistä riippuvuuden tunnistavaa tapaa olla maailmassa.

Neurodekolonisaatio ei ole nopea ratkaisu, mutta välttämätön perusta kulttuurille, joka haluaa selvitä polykriisistä ilman, että se toistaa samoja traumaa tuottavia luontoa ja toisia riistäviä rakenteita käytännöissään.

‍

Lähteet

Ahenakew, C., Stein, S., Andreotti, V., et al. (2025).Decolonizing Mental Health in the Polycrisis: Pathways TowardNeuro-Decolonization. American Psychologist, 80(8), 1297–1312.

Gilbert, P. (2009). Myötätuntoinen mieli: Uusi näkökulmaarjen haasteisiin. (Englanninkielinen alkuperäisteos: The Compassionate Mind: ANew Approach To Life's Challenges).

Menakem, R. (2017). My Grandmother’s Hands: RacializedTrauma and the Pathway to Mending Our Hearts and Bodies. Central RecoveryPress.

Yellow Bird, M. (2016). Neurodecolonization: Applyingmindfulness research to decolonizing social work. Teoksessa: M. Gray, J.Coates, & M. Yellow Bird (Toim.), Decolonizing Social Work. Routledge.

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu myös Iloa ja toivoa -verkoston koulutuksiin ja tapahtumiin