.png)
18.11.2025
Kati Sarvela, HLL, hypnoterapeutti, sensomotorinen psykoterapia I ja 2, traumainformoidun työotteen kouluttaja
Teemu Liimatainen, HLL, hypnoterapeutti, traumainformoidun työotteen kouluttaja
Perinteinen tieteellinen reduktionismi on johtanut mielen ja kehon eriytymiseen sekä pirstoutuneisiin palvelujärjestelmiin. Tämä artikkeli esittelee monitieteisen mallin, joka perustuu interpersonaaliseen neurobiologiaan (IPNB) ja yhdistää siihen holistista, systeemistä ajattelua. Mallin ytimessä on itse- ja kanssasäätelyn neurobiologinen kolmikanta (IKK) – endokannabinoidijärjestelmä (ECS) (J Ruelhe 2012), oksitosiinijärjestelmä (OS) (CS Carter 2017), ja vagushermon toiminta polyvagaaliteorian viitekehyksestä käsin (SW Porges, 2011). IKK on merkittävä homeostaasia säätelevä alajärjestelmä yksilön “endosysteemissä”, jota ehdotetaan tässä artikkelissa liitettäväksi Urie Bronfenbrennerin ekosysteemiseen teoriaan (U Bronfenbrenner, 1979) uudeksi elementiksi omine alajärjestelmineen. Mallimme laajentaa ekosysteemisen järjestelmän ihmisen neurobiologiaan. Artikkelissa osoitetaan, kuinka turvattomuus heikentää IKK:n säätelykykyä, muuntaen stressin toksiseksi ja lisäten allostaattista kuormaa (BS McEwen, 1998). Tällä on yksilöllisiä epäedullisia terveysvaikutuksia mutta myös vahingollisia sosiaalisia ja yhteisöllisiä vaikutuksia. IKK:n harmonisesta toiminnasta nouseva kanssasäätely on välttämätön edellytys kestävälle hyvinvoinnille. Sen toiminta vaikuttaa ratkaisevasti kaikkiin muihin ekososiaalisiin tasoihin. Traumainformoitu lähestymistapa (TIL) nähdään jatkuvana, traumaa muuntavana, transformatiivisena systeemisenä ja holistisina prosessina, joka ulottuu yksilön hermostosta yhteiskunnan rakenteisiin asti.
Viime vuosikymmeninä on tunnistettu tarve tarkastella mieltä ja hyvinvointia laajemmin kuin vain yksilön biologisena ilmiönä. Interpersonaalinen neurobiologia (IPNB), jonka tunnettu pioneeri on Daniel Siegel (2012), tarjoaa tähän viitekehyksen. IPNB:ssä mieli ymmärretään systeemisenä, holistisena ja kehollistuneena itseorganisoituvana prosessina, joka säätelee energian ja tiedon virtausta. Kestävä hyvinvointi on IPNB:n mukaan integraatiota, jolloin kehollistunut ja suhteellinen mieli virtaa joustavasti välttäen jäykkyyttä ja kaaosta. Toksisesta stressistä kärsivät ihmiset juuttuvat disintegraatioon, luoden usein ympärilleen lisää stressiä ja informaatio- ja energiakatkoksia.
Yksilöiden itsesäätelytaidot ja kanssasäätelevä ilmapiiri ovat perusta perheiden, yhteisöjen, tiimien, organisaatioiden ja instituutioiden hyvinvoinnille. Tällöin voimme todennäköisimmin luoda rakenteellisesti terveitä organisaatioita ja instituutioita, jotka eivät ole juuttuneet liialliseen kaaokseen tai jäykkyyteen, vaan toimivat integroituneesti.
Daniel Siegelin kehittämä Integraation joki (The River of Integration) on keskeinen metafora IPNB-viitekehyksessä. Se kuvaa mielen terveyttä ja hyvinvointia. Integraation joki on vertauskuva mielen integroidusta, optimaalisesta virtauksesta eli hyvinvoinnista. Joki kuvaa mielen joustavaa, dynaamista ja itseorganisoituvaa kehollista ja suhteellista prosessia. Kun mieli on integroitu, se virtaa joustavasti "joen uomassa". Integraatiohan tarkoittaa erilaisten osien – kuten kehon, hermoston eri osien, mielen, tunteiden, ajatusten ja suhteiden – eriyttämistä ja yhdistämistä toisiinsa. Hyvinvointi kehkeytyy tästä erilaistumisesta ja osien yhdentymisestä. Joen rantatörmät edustavat mielen äärimmäisiä tiloja, joihin mieli juuttuu disintegraatiossa. Toisella rannalla on tila, jossa energia ja informaatio ovat säätelemättömiä, epäjärjestyneitä ja hallitsemattomia (esim. paniikki, impulsiivisuus, tunnekuohut). Toisella rannalla mieli on tukahdutettu, jäykkä ja estynyt (esim. lamaannus, emotionaalinen turtumus, pakonomainen kontrolli). Optimaalinen hyvinvointi on mielen kykyä pysyä joen uomassa, välttäen sekä kaaosta että jäykkyyttä, ja palautua niistä joustavasti. (DJ Siegel 2012)
Integraation joki on toiminut suorana esikuvana ja teoreettisena pohjana myöhemmin kehitetylle ja laajalti psykotraumatologiassa ja kasvatuksessa käytetylle vireystilaikkunalle (Window of Tolerance). Siegelin Integraation joki -vertauskuva havainnollistaa, kuinka disintegroitunut, huonosti yhdentynyt pirstaloitunut mieli (yksilö tai järjestelmä) ohjautuu herkästi joko kaaoksen tai jäykkyyden tilaan.
Artikkelin holistinen, systeeminen ja kehollistunut näkemys resonoi idän filosofisten perinteiden, kuten buddhalaisuuden, kanssa. Näissä perinteissä on jo vuosituhansien ajan korostettu mielen ja kehon erottamattomuutta sekä sisäisten kehosysteemien (esim. energianvirtaus, tietoinen hengitys, keholliset harjoitukset) roolia hyvinvoinnin ja keskinäisten riippuvuuksien ylläpitäjänä. Täten neurotieteellinen pyrkimys integraatioon nähdään myös paluuna ihmisen kokonaisvaltaiseen, holistiseen ymmärrykseen. Esimerkiksi suomalaisen eksistentiaalisen analyysin pioneeri Lauri Rauhalan mukaan (1983) ihmisen perustava tajunnallisuus manifestoituu kolmen modaalisen ulottuvuuden kautta: kehollisuus, situationaalisuus (suhteessa oleminen maailmaan) ja tietoisuus (tajunnallisuuden ulottuvuus). Kokonaisuuden yhtenäisyyden rikkoutuminen aiheuttaa perustavaa ahdistusta (eksistentiaalinen ahdistus). Tämä on vastaus siihen, kun kehon sisäinen tila (kehollisuus) on ristiriidassa ulkoisen turvallisuuden (situationaalisuus) kanssa.
Rauhalan ja Siegelin ajatukset ovat synergiassa keskenään, mutta Siegel painottaa enemmän systeemistä eli osien välisten suhteiden merkitystä, kun taas Rauhala painottaa holistista eli kokonaisuuden ja olemisen ensisijaisuutta.
Kuva 1. Artikkelissa yhdistämme interpersonaaliseen neurobiologiaan systeemistä ja holistista ajattelua
Endosysteemillä tarkoitetaan mallissamme iihmisen sisäistä neurobiologista kokonaisjärjestelmää alajärjestelmineen. Tämän järjestelmän hyvinvoinnin ytimessä on mallissamme itse- ja kanssasäätelyn kolmikanta (IKK): ventraalinen vaguskompleksi (VVK), oksitosiinijärjestelmä (OS) ja endokannabinoidijärjestelmä (ECS).
Itse- ja kanssasäätelyn IKK:n harmoninen toiminta on välttämätön edellytys interoseptisen (sisäelinten tilan aistiminen) ja proprioseptisen (asento- ja liikeaisti) tiedonkäsittelyn tarkkuudelle ja joustavuudelle. Siksi niiden vahvistaminen on keskeistä esimerkiksi joogaterapiassa, psykofyysisessä fysioterapiassa, sensomotorisessa psykoterapiassa sekä lukuisissa luovissa menetelmissä.
Stephen Porges (2011) on tehnyt laaja-alaisesti tunnetuksi vagushermon ventraalisen haaran toimintaa sosiaalisen turvan ja yhteyden välittäjänä. Kun VVK aistii ympäristön ja sisäisen tilan turvalliseksi, se lähettää turvaviestiä, joka aktivoi muut IKK:n osat, endokannabinoidijärjestelmän (ECS) ja oksitosiinijärjestelmän (OS).
ECS on vähemmän tunnettu ja huomattavasti tuoreempi löytö kuin esimerkiksi kivun säätelyssä keskeinen endogeeninen opioidijärjestelmä (EOS) tai OS. Sen keskeiset osat löydettiin vasta 1980- ja 1990-luvuilla. Vuonna 1992 Raphael Mechoulam ja hänen työtoverinsa (WA Devane ym. 1992) löysivät aivoista ensimmäisen endogeenisen kannabinoidin, joka myöhemmin nimettiin anandamidiksi. Nimi tulee sanskritin kielen sanasta ānanda, joka tarkoittaa "autuutta" tai "sisäistä iloa". ECS osallistuu monien kehon funktioiden, kuten unen, stressin, kivun, tulehduksen ja ruokahalun säätelyyn, ja vaikuttaa merkittävästi yksilön sisäiseen tasapainoon. Aivan kuten oksitosiinijärjestelmä, myös endokannabinoidijärjestelmä aktivoituu ravitsevissa, turvallisissa ihmissuhteissa sekä itsesäätelyn kautta luodussa kehoturvassa. ECS:n päärooli on ylläpitää homeostaasia ja säädellä stressivasteita. Kun tämä järjestelmä toimii optimaalisesti, se puskuroi kehoa ylivirittymiseltä ja alivirittymiseltä sekä sen seurauksena syntyviltä vahingollisilta dissosiatiivisilta selviytymisvasteilta (R Lanius ym. 2018).
Oksitosiini, jota usein kutsutaan kiintymys- tai rakkaushormoniksi, on keskeinen neurokemiallinen tekijä kanssasäätelyssä. Sitä vapautuu esimerkiksi myötätuntoisen katsekontaktin, äänen sävyn, kosketuksen tai imetyksen yhteydessä. Sen päätehtävä kanssasäätelyssä on lisätä luottamusta, vähentää pelkoa ja ahdistusta (mantelitumakkeen aktiivisuutta) sekä edistää sosiaalista yhteyttä. Oksitosiini auttaa siten ventraalista vaguskompleksia (VVK) säätelemään hermostoa kohti kehoturvaa, mikä mahdollistaa avoimen vuorovaikutuksen ja siten sosiaalisen sekä emotionaalisen integraation. OS:n tehokas toiminta on elintärkeää turvallisen kiintymyssuhteen muodostumiselle ja korjaavien suhdekokemusten mahdollistamiselle toipumisessa haavoittavista kokemuksista. (S Porges, 2011)
IKK muodostaa neurobiologisen säätely-ytimen siksi, että se kattaa turvan, sosiaalisen yhteyden ja homeostaasin dynaamisen säätelyn. Siinä missä HPA-akseli (hypotalamus–aivolisäke–lisämunuais -akseli) ja sympaattinen hermosto vastaavat fysiologisesta stressin aktivoinnista (“fight or flight”), IKK sisältää kaksi hermostollista stressiä rauhoittavaa säätelyjärjestelmää (vagushermo ja ECS) sekä relationaalisen hormonaalisen turvan ankkurin (OS).
IKK:n kanssa kommunikoi muitakin tärkeitä endosysteemin osia, kuten endogeeninen opioidijärjestelmä (kivun lievitys), neurotrofinen järjestelmä (hermokasvutekijät) sekä faskioiden muodostama järjestelmä, joka tunnetaan runsaan hermotuksensa ja interoseptisen roolinsa vuoksi keskeisenä elementtinä sensomotorisessa integraatiossa (Schleip et al 2012).
IKK:n elementit vahvistavat toinen toisiaan palautesilmukoilla siten, että turvan ja hyvän olon kehä vahvistuu. Mikäli vaguksen jarru pettää, se lähettää “hätäviestin”(sympaattinen hermosto), myös ECS ja OS:n stressiä jarruttava ote lipeää.
Endosysteemi on ihminen neurobiologisena järjestelmänä ja sen alajärjestelminä. Endosysteemiä ehdotetaan tässä artikkelissa liitettäväksi Urie Bronfenbrennerin (1979) ekosysteemisen teorian ytimeen. Me kutsumme omassa teoriassamme jälkimmäistä eksosysteemiksi. Toisin sanoen “ihmisen ekosysteemi = eksosysteemi + endosysteemi.” Vaikka Bronfenbrenner käytti termiä "eksosysteemi" vain yhdestä ulkoisesta tasosta, tässä yhteydessä se toimii selkeänä yläkäsitteenä kaikille ulkoisille, sosiaalisille ja rakenteellisille järjestelmille (mikro, meso, ekso, makro, krono), jotka vaikuttavat yksilöön.
Kuva 2. Urie Bronfenbrennerin ekosysteemin tasot täydennyttänä endosysteemillä (K.Sarvela Ja T. Liimatainen, 2025)
Eksosysteemi sisältää mallissamme seuraavien tasojen suhdejärjestelmiä:
Mikrotason järjestelmät (Microsystem) Yksilön lähin, välitön ympäristö ja roolit: perhe, koulu, työpaikka, vertaisryhmät. Suora, kahdensuuntainen vuorovaikutus ja kanssasäätely (esim. turvallinen vanhemmuus).
Mesotason järjestelmät (Mesosystem) Mikrotasojen välisten suhteiden verkosto ja vuorovaikutus: kodin ja koulun yhteistyö, työpaikan ja perheen yhteensopivuus. Systeeminen tuki tai ristiriita (esim. vanhempien ja opettajien välinen luottamus).
Eksotason järjestelmät (Exosystem, “eksosysteemin eksostason järjestelmät”) Ympäristöt, joihin yksilö ei osallistu suoraan, mutta jotka vaikuttavat häneen mikrotasojen kautta: vanhemman työpaikan säännöt, paikallishallinto, median sisältö. Epäsuora vaikutus yksilön kokemukseen (esim. työaika vaikuttaa vanhemmuuteen).
Makrotason järjestelmät (Macrosystem) Yhteiskunnan laajimmat rakenteet: kulttuuriset arvot, lait, poliittinen ideologia, talousjärjestelmä, yhteiskunnalliset narratiivit ja rakenteellinen sorto. Kokonaisvaltainen, muovaava vaikutus kaikkiin alempiin tasoihin ja niiden toimintaperiaatteisiin.
Kronotason järjestelmä (Chronosystem) eli ajallinen ulottuvuus: elämän tapahtumat ja muutokset (esim. avioero, talouskriisi) ajan kuluessa ja niiden vaikutus yksilöön. Vaikutus siihen, miten muut tasot kehittyvät ja muuttuvat elämänkulun aikana.
JW Neal & ZP Neal (2013) pyrkivät siirtämään Bronfenbrennerin teorian abstraktista tasosta tarkempaan, relationaaliseen ja mitattavissa olevaan kehykseen, joka perustuu ihmisten välisiin todellisiin vuorovaikutussuhteisiin sosiaalisissa ja fyysisissä konteksteissa. Ympäristötekijät, kuten ekologiset elämän puitteet, on liitetty osaksi sosiaalisia prosesseja. Andy Fischer, joka edustaa radikaalia ekopsykologiaa, ehdottaa uloimmaksi kehäksi luonnon yhteisöä eli monimuotoista planeettaa. (A. Fisher 2013.)
Endosysteemin lisääminen sisimmäksi kehäksi korostaa, että ulkoisten järjestelmien luoma turvallisuus/turvattomuus vaikuttaa suoraan yksilöiden fysiologiaan ja mielen hyvinvointiin. Kansalaisten – erityisesti päättäjien ja ihmisosaajien – IKK:n harmoninen toiminta on yhteiskuntarauhan ja kestävän hyvinvoinnin edellytys. Mitä enemmän ihmiset rakentavat väkivallattomia, ravitsevia ja vakaita ihmissuhteita, sitä enemmän on mahdollista luoda terveyttä ja kestävää hyvinvointia. Myötätunto ja turva nousevat harmonisesta, integroituneesta mielen toiminnasta käsin. Tämä teoria avaa laumaeläinluontomme neurobiologiaksi ja monitieteellisten lähestymistapojen yhteiseksi areenaksi.
Kuva 3. Endosysteemin tasot
Kuva 4. Endosysteemiä voi ajatella U Brofenbrennerin ekosysteemin sisimpänä kehänä. Mallissamme puolestaan ekosysteemi on kokonaisuus, jossa ekso- ja endosysteemi leikkaavat toisensa, ja IKK:n toiminta ohjaa informaatio- ja energiavirtojen kulkua ja luo kestävää hyvinvointia sekä ihmisen sisällä että ihmisten välillä.
Kestävässä hyvinvoinnissa endosysteemiä ja eksosysteemiä voidaan ajatella myös toisiaan leikkaavina eri tasojen alajärjestelminä, joiden integroitunutta toimintaa (sujuvaa informaation ja energian kulkua) ja samalla kestävää hyvinvointia ohjaa IKK kuvan neljä mukaisesti.
Kun turvattomuus ja trauma pitkittyvät, IKK:n säätelykyky heikkenee, mikä johtaa HPA-akselin ja sympaattisen hermoston krooniseen ylikuormitukseen.Toksinen stressi aiheuttaa aivojen rakenteen muutoksia ja sen seurauksena syntyy lisää allostaattista kuormaa (BS McEwen, 1998). Pitkittynyt kortisolin altistus vaurioittaa erityisesti hippokampusta (muisti ja oppiminen) ja etuotsalohkon aivokuorta (PFC) (itsesäätely ja harkinta). Tämä heikentää yksilön kykyä sammuttaa stressireaktiota ja toimia joustavasti, ruokkien pahoinvoinnin noidankehää. Toksinen stressi heijastuu sosiaalisiin suhteisiin, sillä selviytymisvasteiden aktivaatio estää kanssasäätelyä (Porges, 2011). Toisin sanoen toksisen stressin seuraamuksena paitsi VKK:n jarru pettää, oksitosiinijärjestelmän että endokannabinoidijärjestelmän toiminnot heikkenevät. (MF Donadon ym. 2018, N Haj-Yasein ym. 2018)
Systeeminen pahoinvointi syntyy, kun yksilöiden (erityisesti ylisukupolvisesta taakoista, syrjinnästä ja lapsuuden haitallisista kokemuksista kärsineiden) toksinen stressi heijastuu yhteisöihin, organisaatioihin ja instituutioihin, luoden esimerkiksi kaltoinkohtelevia rakenteita, kiusaamiskulttuuria ja alistavia käytäntöjä. Vireystilamme ja reaktiiviset käyttäytymismallimme kun tarttuvat sosiaalisesti (SW Porges 2011) ja peilisolujen välittämien resonanssi-ilmiöiden kautta.
Leikki ei ole vain viihdettä, vaan biologinen välttämättömyys ja ensisijainen hermoston kehityksen työkalu. Erityisesti karkeat temmellysleikit (rough-and-tumble play) ovat ratkaisevia. (J Panksepp, 1998). Ne näyttäisivät vahvistavan IKK:n toimintaa ja edistävät sensomotorista integraatiota sekä sosiaalisia suhteita. Turvallisten kiintymyssuhteiden lisäksi leikeillä on olennainen merkitys itsesäätelyn kehittymisessä.
Karkeat temmellysleikit (esim. painiminen, “hippasilla olo”) ovat turvan tilan vahvistamista ja resilienssiharjoittelua. Ne edellyttävät joustavaa siirtymistä aktiivisen puolustusvasteen ja sosiaalisen yhteyden välillä.
Kun lapsuus on puutteellinen leikin, turvan ja kanssasäätelyn osalta (juontaen esimerkiksi ylisukupolviseen syrjäytymisestä ja lapsuuden haitallisista ACE-kokemuksista), IKK:n kehitys jää vajaaksi.
Esimerkiksi lukuisissa luovissa ja keholähtöisissä terapioissa tai terapeuttisissa lähestymistavoissa, kuten tanssi- ja liiketerapiassa, traumainformoidussa työotteessa ja psykofyysisessä fysioterapiassa, tavoitellaan tämän neurobiologisen vajavuuden korjautuvuutta. Toki tätä voidaan tasapainottaa joskus myös lääkkeillä vaikuttamalla esimerkiksi välittäjäainetasoihin. Kyseessä on tällöin eri alajärjestelmätason interventiot. Turva ja myötäeläminen terapeuttisessa kohtaamisessa toimii korjaavana “leikkinä”, joka saattaa uudelleen ohjelmoida IKK:ta, antaen hermostolle uusia kokemuksia itsestä suhteessa toiseen. Sanonta "leikit, jotka jäävät lapsena leikkimättä, leikitään aikuisena terapiassa" on neurobiologisesti osuva kuvaus tästä prosessista.
On olennaista huomata, että IKK:n (VVK, OS, ECS) säätelykykyyn ja leikin kautta tapahtuvaan kehitykseen vaikuttavat myös geneettiset ja epigeneettiset tekijät. Ihmiset ovat hermostollisilta perusominaisuuksiltaan (kuten neurokirjoltaan) lähtökohtaisesti erilaisia. Tämä tarkoittaa, että joillakin yksilöillä voi olla esimerkiksi biologisesti korkeampi kynnys stressireaktioille tai heikompi vagaalinen tonus geneettisen perimän vuoksi. Lisäksi epigeneettiset muutokset, jotka ovat muokanneet geenien ilmentymistä ylisukupolvisesti tai varhaisen elämän kokemusten (ACE- lapsuuden haitalliset kokemukset) seurauksena, voivat ohjelmoida IKK:ta reagoimaan herkemmin tai jäykemmin (esim. kortisolireseptoreiden herkkyys). Siksi kanssasäätelyssä ja terapeuttisissa interventioissa tarvitaan syvää ymmärrystä yksilöllisestä neurobiologisesta kapasiteetista. (SW Porges 2017, L Yehuda ym, 2016)
Traumainformoitu lähestymistapa, sellaisena kuin me sen näemme, tavoittelee ihmisen ekosysteemin integraatiota. Toisin sanoen informaation ja energian tulisi virrata mahdollisimman vapaasti kaikilla järjestelmän tasoilla. Ehdotamme, että trauma on disintegraatio yhdellä tasolla, jonka vaikutus sitten heijastuu toksisena tai traumaattisena stressinä muille ekosysteemin tasoille.
Toipumisprosessissa keskeistä on sekä yksilö että kollektiivisella tasolla IKK:n (VVK, OS, ECS) moitteeton toiminta. Sen optimaalinen toiminta mahdollistaa paitsi turvallisuuden tunteen ja myötätunnon, myös kestävän hyvinvoinnin ja laumaeläinluontomme parhaiden puolten toteutumisen. Tämän korostaminen on tärkeää, sillä ihmissuhteemme voivat joko viedä energiaa ja disorganisoida neurobiologiaamme tai sitten ne voivat voimaannuttaa ja eheyttää meitä. IKK:n integroitunut, VKK:n turvaviestille rakentuva toiminta, mahdollistaa jälkimmäisen, luoden eheyttävän sillan eksosysteemin ja endosysteemin välille.
Ehdotamme, että ihmisen ekosysteemi ja IKK:hon perustuva mallimme toimii oivallustyökaluna ihmisosaajille, kuten terapeuteille, poliiseille, opettajille, johtajille ja sote-alan ammattilaisille. Sen avulla voi hahmottaa järjestelmän traumainformoitua paradigmasiirtymää ja sitä, kuinka sosiaalisten suhteiden laatu muuntuu neurobiologiaksi ja neurobiologiamme turvattomiksi tai turvallisiksi ihmissuhteiksi. Vuorovaikutuksen turvallisuus, myötätunto ja säätely heijastuvat suoraan hermoston, hormonitoiminnan ja kehon homeostaattisiin prosesseihin.
Kulttuurisen positiivisen muodonmuutoksen ytimessä ovat ammattilaiset, jotka kykenevät itsesäätelyyn ja toistensa kanssasäätelyyn. Kun ymmärtää, miten tietoisen läsnäolon ja myötätunnon kautta ihminen voi kokea yhteytensä luonnon yhteisöön, liukenee mallista myös sen ihmiskeskeisyys. Olemme kaikki viime kädessä osa luomakuntaa.
Bronfenbrenner, U. (1979). The Ecology of Human Development: Experiments by Nature and Design. Harvard University Press.
Carter, C. S. (2017). Oxytocin pathways and the evolution of human behavior. Annual Review of Psychology.
C Caldwell ja LB Leighton (2018), Oppression and the Body, Roots, Resistance, and Resolution,Berkeley, California: North Atlantic Books,
Devane, W. A., Hanuš, L., Breuer, A., Pertwee, S. M., Stevenson, L. A., Griffin, G., Gibson, D., Mandelbaum, A., Etinger, A., & Mechoulam, R. (1992).
Donadon, M. F., et al. (2018). The Associations Between Oxytocin and Trauma in Humans: A Systematic Review. Frontiers in Psychiatry, 9:78. (Julkaistu myös PMC:ssä: PMCID: PMC5838009)
Haj-Yasein, N., et al. (2018). Endocannabinoid System Alterations in Posttraumatic Stress Disorder: A Review of Developmental and Accumulative Effects of Trauma. Frontiers in Molecular Neuroscience, 11:396.
Fisher, Andy (2013). Radical ecopsychology: Psychology in the service of life. SU-NY series in Radical Social and Political Theory, State University of New York Press
Lanius, R. A., Boyd, J. E., McKinnon, M. C., Nicholson, A. A., Frewen, P., Vermetten, E., Jetly, R., & Spiegel, D. (2018). A Review of the Neurobiological Basis of Trauma-Related Dissociation and Its Relation to Cannabinoid- and Opioid-Mediated Stress Response: a Transdiagnostic, Translational Approach. Current Behavioral Neuroscience Reports, 5(4), 312–322.
McEwen, B. S. (1998). Stress, adaptation, and disease: Allostasis and allostatic load. Annals of the New York Academy of Sciences.
Neal, J. W., & Neal, Z. P. (2013). Nestedness, Hierarchy, and Scale in a Modified Bronfenbrenner Bioecological Model. American Journal of Community Psychology, 51(3–4), 519–527.
Panksepp, J. (1998). Affective neuroscience: The foundations of human and animal emotions. Oxford University Press.
Porges, S. W. (2011). The Polyvagal Theory: Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication, and Self-regulation. W. W. Norton & Company.
Porges, S. W. (2017). Vagal pathways: portals to compassion and healing. Teoksessa [Toimittajien sukunimet, E.] (toim.), Clinical and experimental neuroimmunology (s. 147–156). Springer.
Rauhala, L. (1983). Ihmiskäsitys ihmistieteissä. Gaudeamus.
Rizzolatti, G., & Craighero, L. (2004). The mirror-neuron system. Annual review of neuroscience, 27, 169-192.
Ruehle, J., et al. (2012). The endocannabinoid system in the regulation of emotions and stress. Journal of Neuroendocrinology.
Schleip, R., Findley, T. W., Chaitow, L., & Huijing, P. A. (Eds.). (2012). Fascia: The Tensional Network of the Human Body. Elsevier.
Siegel, D. J. (2012). The Developing Mind: How Relationships and the Brain Interact to Shape Who We Are. Guilford Press.
Traumatic Stress Wales. (2022). Trauma-Informed Wales: A Societal Approach to Understanding, Preventing and Supporting the Impacts of Trauma and Adversity Framework. Public Health Wales.
Tucci, J., et al. (2024). The Handbook of Trauma-Transformative Practice. Palgrave Macmillan.
Yehuda, R., Daskalakis, N. P., Bierer, L. M., Bader, H. N., Klengel, T., Holsboer, F., & Binder, E. B. (2016). "Transgenerational effects of posttraumatic stress disorder in babies of mothers exposed to the World Trade Center attacks." Biological Psychiatry, 80(3), 195–203.
Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com
Tutustu myös Iloa ja toivoa -verkoston koulutuksiin ja tapahtumiin
A rich text element can be used with static or dynamic content. For static content, just drop it into any page and begin editing. For dynamic content, add a rich text field to any collection and then connect a rich text element to that field in the settings panel. Voila!
bold-italic
Viime vuosikymmeninä on tunnistettu tarve tarkastella mieltä ja hyvinvointia laajemmin kuin vain yksilön biologisena ilmiönä. Interpersonaalinen neurobiologia (IPNB), jon
Oletko koskaan miettinyt, miksi jotkut toipuvat stressistä nopeammin kuin toiset? Tai miksi jotkin työyhteisöt tuntuvat pyörivän jatkuvasti kaaoksessa? Perinteinen ongelm
.jpg)
Kuvittele, että lääkäri löytäisi uuden riskitekijän, joka selittäisi lähes kaiken ihmisen pahoinvoinnin. Eikö sen tulisi olla median etusivun uutinen?
