Traumainformoidut palvelut tavoittelevat käytännöissään sukupuolisensitiivisyyttä, mikä ei ole sama asia kuin sukupuolineutraalius. Sukupuolisensitiivisyydellä ei haluta hävittää, häivyttää, vertailla tai arvottaa sukupuolia. Sen sijaan se on kriittistä herkkyyttä tiedostaa ja tunnistaa sukupuoleen liittyviä merkityksiä ja vaikutuksia suhteessa ihmisen kokemisen, olemisen ja toimimisen mahdollisuuksiin. Se on myös itsestäänselvänä pidettyjen sukupuolisten totuuksien, arvojen, normien ja valtamekanismien sekä omakohtaisten kokemusten näkyväksi tekemistä ja kriittistä reflektiota. Sukupuolisensitiivisyys on dialogista, jokaisen ihmisarvoa ja ainutlaatuisuutta kunnioittavien mahdollisuuksien rikastuttamista. Se on aktiivista toimintaa tasa-arvoisen, yhdenvertaisen ja sosiaalisesti oikeudenmukaisen elämän puolesta. (tyttöjentalo.fi)  

Nykyään sote- ja kasvatussektorilla sekä erityisesti kolmannella sektorilla pyritään huomioimaan yhä enemmän palveluiden tarjonnassa seksuaalisten vähemmistöjen sekä nais- ja mieserityisten ihmisten tarpeita. Traumainformoitu ja sukupuolisensitiivinen työote rikastuttavat vastavuoroisesti toisiaan. Suomalaisia esimerkkejä nais- ja mieserityisestä työstä on muun muassa Tyttöjen Talo, Poikien Talo, Lyömätön linja, Miessakit ry, Maria-Akatemian naiserityinen työ, Monika-Naiset Liitto ry.

Traumainformoidun työotteen kehittämisessä ovat olleet mukana alusta alkaen feminististen suuntausten edustajat. Brownin (2004) mukaan jo diagnoosi "traumaperäinen stressi" juontaa ainakin osittain feministisiin terapioihin, joissa jo varhain ymmärrettiin, miten sukupuolittunut väkivalta tuottaa traumaa sen uhreissa. Brownin mukaan traumainformoituun työotteeseen on implisiittisesti eli julkilausumattomasti kirjoitettu sisään joitakin feministisiä teorioita. Feministit oivalsivat jo varhain, miten syrjivät ja väkivaltaiset olosuhteet (esimerkiksi rasismi, sodat, seksuaalinen syrjintä, perheväkivalta) ja rakenteellinen väkivalta luovat traumatisoitumiselle otollisia olosuhteita. Viime vuosina traumainformoiduissa näkökulmissa on nostettu esiin yhä enemmän myös intersektionaalisuutta, joka sekin nousee alunperin feministisistä teorioista. Monet feministiteoreetikot ovat olleet myös keskeisessä roolissa "me too" ja "black lives matter" -liikkeissä.

Kolonialismiin liittyy läheisesti patriarkaaliseen kulttuuriin, koska se on ollut luonteeltaan patriarkaalista. Patriarkaatti viittaa miehiä suosivaan järjestelmään ja valtasuhteisiin, jotka alistavat naisia paitsi perheyhteisöissä, myös rakenteellisten tekijöiden kautta, kuten sosiaalisten, poliittisten, uskonnollisten, tieteellisten ja taloudellisten instituutioiden kautta ja avulla. Miehen sukupuoleen sidottu vallankäyttö kodin, tieteen, uskonnon ja isänmaan asioissa on parhaillaan väistymässä, ja jälkipatriarkaalisessa yhteiskunnassa väkivalta- ja traumatietoiset toimijat pyrkivät edistämään myös sukupuolten tasa-arvoa. Tästä sukupuolisesta vääristyneestä vallankäytöstä normeineen ovat kärsineet kaikki sukupuolet.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sanakirjan mukaan intersektionaalisuudella tarkoitetaan tarkastelutapaa, jossa monien tekijöiden katsotaan vaikuttavan samanaikaisesti yksilön identiteettiin ja asemoitumiseen yhteiskunnallisissa valtasuhteissa. Intersektionaalisen ajattelutavan mukaan vain yhtä tekijää, kuten esimerkiksi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää, etnistä taustaa, toimintakykyä tai seksuaalista suuntautumista ei voida analysoida erillään muista. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen edellyttää, että eri tekijöiden vaikutusta tarkastellaan myös suhteessa toisiinsa. Intersektionaalisuus voidaan suomentaa risteävinä eroina tai risteävänä eriarvoisuutena.

Kun katsomme mielenterveyspalveluita kulttuurisensitiivisesti ja traumainformoidusti on tiedostettava, että länsimaisen tieteellinen terapiakäytännöt eivät päde välttämättä sellaisenaan esimerkiksi alkuperäiskansojen ja muiden etnisten vähemmistöjen tuettaviin, koska länsimaisen perinteen orientaatio on ollut kolonialista, yksilökeskeistä ja paikoitellen jopa rasistista. Terapiapalveluiden muotoilussa on Amerikan alkuperäiskansoja edustavan terapeutin Eduardo Duranin (2021) mukaan keskitytty lähes täysin yksilöllisten toimijoiden mikrososiaalisiin ominaisuuksiin sosiaalisissa prosesseissa, eikä niissä ole otettu huomioon sosiohistoriallisia tekijöitä. Nämä tekijät on otettava huomioon toipumista edistävissä terapia- ja keskustelukäytännöissä. Esimerkiksi historiallista traumaa on käsiteltävä, kun työskennellään alkuperäiskansojen ja muiden etnisten vähemmistöjen jäsenten mielenterveyden haasteiden parissa.

Historiallisesti syrjityt vähemmistöt eivät tarvitse välttämättä tukea toipumiseensa länsimaisen kolonialistisen ajattelun, ja niissä valtaa pitävien tietoteorioiden määrittelemällä tavalla. Sen sijaan he tarvitsevat Duranin mukaan (2021) ”vapauttavien keskustelukäytäntöjen terapiaa”, jossa toipujat voivat rakentaa omaehtoisesti uutta mielen, tai pikemminkin ”sielun” hyvinvointia, edistävää narratiivia sekä yksilöllisellä että yhteisöllisellä tasolla. On melko paradoksaalista, että joitakin sukupolvia sitten valkoinen valtaväestö vakavasti alisti ja traumatisoi lukemattomia alkuperäiskansoja, ja nyt sitten heidän pitäisi parantua juuri näiden valkoisten jälkeläisten tietoteorioiden määrittelemällä tavalla. Jos länsimaiselle empirismille halutaan määritellä alkuperäisväestön toipumisen tavat, kysymyksessä on Duranin mukaan vain eräs neokolonialismin muoto eli alkuperäisväestöön kohdistuva uusi alistamisen tapa.

Koska toistuvasti otan esille tässä artikkelissani henkisyyden, on hyvä määritellä, mitä sillä tarkoitan. Henkisyydellä traumainformoidussa yhteydessä tarkoitan ihmiselle luontaista kiinnostusta elämän perusarvoihin, tarkoitukseen ja merkitykseen. Sen pohdinnat liittyvät ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja tasapainoon suhteessa itseen ja ympäröivään maailmaan (Karvinen, 2009). Hengellisyys on puolestaan osa henkisyyttä. Sillä tarkoitetaan vakaumusta, joka sisältää ihmisen pyhänä pitämiä asioita koskien uskomista, siitä johdettuja arvoja ja elämää ohjaavia uskomuksia ja periaatteita. Nämä saavat merkityksensä osana laajempaa uskonnollista kontekstia (Pentikäinen 1971; Waardenburg). Länsimaisessa kultuurissa trauman tuottamasta kärsimyksestä toipumiseen on ollut vahvana kristillisen hengellisyyden monenlaiset perinteet, joiden kolonialaiset muodot ovat olleet jopa väkivaltaisia ja traumatisoivia.

Koska hengellisyys on osa henkisyyttä, jatkossa käytän yleisesti vain termiä ”henkisyys”. Ihmisen henkistä hyvinvointia ja toipumisen onnistumista tässä traumainformoidussa kontekstissa on haastava määritellä muuta kuin henkisyyden etiikasta käsin, ja tämä olisi hyvä traumainformoidusti toimivien ammattilaisten tiedostaa. Henkisyyden etiikassa on eräs periaatteellinen merkittävä yhtymäkohta lääketieteen etiikkaan: älä aiheuta tuettavalle (hengellisen yhteisön jäsenelle/potilaalle) lisää vahinkoa. Toisin sanoen turvallisuus on kaiken lähtökohta.

Alkuperäiskansojen edustajien toipumisprosessi voi hyödyntää sekä heidän omia toipumiseen liittyviä henkisiä symboleja, vertauskuvia ja rituaaleja, mutta myös länsimaisia terapiakäsitteitä ja henkisiä vertauskuvia siten, siinä määrin kun ne istuvat toipujan maailmankuvaan. Duran itse ei näe antamassaan terapiassa mitään vaikeutta yhdistää toipujalähtöisesti alkuperäiskansan henkisiä merkityksiä kristillisiin merkityksiin ja länsimaisen terapiaperinteen viisauteen. Tärkeää alkuperäisiä kansoja edustaville toipujille on, yhdessä tutkijoiden ja kliinikkojen kanssa, luoda toimivia, kulttuurisensitiivisiä toipumiskäytäntöjä. Alkuperäiskansojen jäsenet voivat aktiivisesti osallistua toipumista koskeviin kliinisiin ja epistemiologisiin valintoihin. (Duran 2019.)

Duranin (2019) mukaan on historiallista narsismia kuvitella, että juuri oman kulttuurin luoma järjestelmä, sen tietoteorioineen ja merkityksineen, on ainut mitta muiden kulttuurien uskomusjärjestelmien arvioimiseen. Jotta mielenterveysongelmien parissa työskentelevä henkilö kykenee tarjoamaan historiallisesti ja kulttuurisesti pätevää terapiaa tai terapeuttista tukea, on hänen mielellään oltava kyseisen vähemmistön edustaja tai vähintäänkin terapeuttista tukea tarjoavan on kyettävä reflektoimaan kriittisesti myös oman yhteisönsä kolonialismilla ja sen käyttämällä väkivallalla saavuttamia etuoikeuksia. Lisäksi hänen on hyvä olla tietoisesti läsnä eli kiinnostunut ja avoimen utelias tuettavan maailmankuvaa ja sen merkityksiä kohtaan. Mikäli hän ei tähän pysty, tukija pyrkii ohjaamaan tuettavan hänelle sopiviin henkisesti ja kulttuurisesti sensitiivisiin palveluihin.

Traumainformoitu ammattilainen ja vertaisauttaja tunnistaa ja kykenee havainnoimaan myös rakenteelliseen väkivaltaan liittyviä ilmiöitä. Rakenteellisella väkivalalla tarkoitetaan sitä, että poliittisilla, laillisilla, ekonomisilla ja kulttuurisilla perinteillä sysätään jotkut ihmiset osattomuuteen. Koska heidän asemansa on kestänyt pitkään, epäoikeudenmukaisuudet näyttävät normaaleilta: Näinhän asiat ovat aina olleet. (Winter & Leighton 2001)

Historiallinen trauma käsitteenä otettiin käytäntöön kuvaamaan Amerikan alkuperäisväestön väkivaltaista kolonalisaatiota, sen ominaiskulttuurin tukahduttamista ja väestön pakkosulauttamista. Rohkea Sydän (1998) analysoi alkuperäisväestön historiallista traumaa artikkelissaan intiaanien holokaustista. Hän kuvaa tätä traumaa kasautuvana, läpi elämänkaaren tapahtuvana, emotionaalisena, sielullisena ja psykologisena haavoittumisena, joka jatkuu sukupolvesta toiseen. Se juontaa juurensa valtaviin ryhmätraumoihin.

Allen Ivey  (2019) puolestaan sanoittaa asian niin, että trauma ei katoa yhteisöstä parhaallakaan kognitiivisella käyttäytymisterapialla. Se jatkaa elämäänsä ja mutaatiotaan ajan kuluessa. Amerikan alkuperäiskansojen kansanmurhista ja holokaustista selvinneet sekä orjakaupan uhrien jälkeläiset kantavat sisällänsä tiedostamattomia sielujensa haavoittumisen merkkejä. Samankaltaisia haavoja kantavat Vietnamin veteraanit, alkoholistit, ja ihmiset, jotka ovat saaneet kokea vakavaa periytyvää köyhyyttä ja muita ylisukupolvisia taakkoja. Myös kolonialismista hyötyneet hyvinvoivat ihmiset kantavat omia haavojaan, moraalisia vaurioita, muun muassa sielun syyllisyyttä käyttämästään väkivallasta. Sielun haavoja kantavat myös juuriltaan pois sysätyt pakolaiset ja muut maahanmuuttajaryhmät. Rasismin ja syrjinnän juuret ovat Iveyn mukaan juuri oman henkilökohtaisen trauman kieltämisesä ja sen siirtämisessä toiseuteen. Traumainformoidussa työotteessa pyritään rakentamaan turvallista tilaa ja tekemään näkyväksi lempeällä tavalla sielujen haavoja, myös omiamme. Se pyrkii sysäämään paitsi yksilöitä myös yhteisöjä valtaantumisen, voimaantumisen ja toipumisen tielle.

Mielenterveyden hoitomenetelmät ja -käytännöt jalostuivat vähemmistöjen kohdalla sosiaaliseksi kontrolloimiseksi tai muuksi rakenteelliseksi väkivallaksi. Syrjimällä vähemmistöiltä vietiin heidän autonomia ja mahdollisuus valita omalle ryhmälle sopivia menetelmiä hoitaa henkistä hyvinvointiaan. Tästä huolimatta kannattaa pitää mielessä, että tarkoitus traumainformoidussa hoitamisessa ei ole suinkaan heittää tieteellisen valtavirran näyttöön perustuvia menetelmiä laidan yli. Sen sijaan mielenterveyteen liittyvissä käytännöissä voidaan hyödyntää vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen jäsenten omaa tutkimusperinnettä ja he voivat olla mukana suunnittelemassa uusia tutkimusasetelmia ja juuri heille sopivia käytäntöjä. Monia "valkoisten" menetelmiä voidaan myös hyödyntää. Tämä pätee toki myös muihinkin ryhmiin, vaikkapa päihteiden käyttäjiin tai muuten stigmatisoituihin potilasryhmiin. Ihmisen oma ääni on saatava kuuluville, jotta mielenterveyden diagnooseista ei tule kumileimasimia, joilla syrjintää ja väkivaltaa kohdanneita ihmisiä merkitään.

Erilaisia menetelmiä voidaan yhdistää sukupuolisensitiivisesti, hengellisesti ja kulttuurisesti sensitiivisesti, hybridisti, ottaen huomioon kunkin ryhmän oma perinne ja erityistarpeet. Tuettavan yksilön tai ryhmän kokemukset ja heidän kärsimykselle antamat merkitykset ja epistemiologiset toiveet ovat mukana mielenterveyttä edistävässä dialogissa.

Eduardo Duran (2019) kritisoi sitä, että mieltä voitaisiin hoitaa jotenkin irti emotionaalisesta ja henkisestä hyvinvoinnista. Hän näyttää puhuvan mieluimmin mielenterveyden hoitamisen sijaan henkisestä hyvinvoinnista ja sielun hoitamisesta. Hän muistuttaa, että sana ”psykoterapeutti” on johdettu sanasta ”psyyke” ja ”terapia”. Etymologisesti psyyke on alunperin tarkoittanut niemomaisesti sielua. Terapia puolestaan viittaa huolehtimiseen, eli sanojen alkuperäinen merkitys on ollut nimenomaan sielun hyvinvoinnista huolehtimisessa, sielunhoidossa.  SAMHSAn (2014) mukaan psykologisella traumalla on pitkäaikaiset vaikutukset yksilön toimintaan, paitsi mieleen, myös fyysiseen, sosiaaliseen, emotionaalisen ja henkiseen hyvinvointiin.

Mietin, voisiko sielunhoito käsitettä käyttää terapiatyössä muuallakin tavalla kuin vain hengellisessä kontekstissa? Ainakin omalla kohdalla mieluummin haluaisin, että minun sieluani hoidetaan, jotta näkyväksi tulee se, että minuuteni kehkeytyy laajemmasta elämänverkostosta. Itseasiassa esimerkiksi Daniel Siegelin määritelmä mielestä, kuvaa minusta pikemminkin sielua kuin mieltä. Mieli on suhteellinen ja kehollistunut, emergentti, siis systeemistä kehkeytyvä, itseään organisoiva prosessi, joka säätelee energia- ja informaatiomolekyylivirtaa sekä ihmisen sisällä että ihmisten välillä. Mieli on ikään kuin irrotettu itselle ja tieteelle objektiksi kun taas sielu on minulle jatkuva, itseohjautuva, kehityksellinen ja henkinen kasvuprosessi. Oman sieluni hyvinvoinnin fasilitoinnista olen kiitollinen monelle terapeutille ja hengelliselle oppaalle. Traumaa kun hoidamme, niin hoidamme monialaisesti kokonaista ihmistä ympäristössään, ja hyvin usein mukana on elämän henkinen ulottuvuus, eksistentiaalisten kysymysten pohdinta. Sen hoitamisen käsitteiden valinnassa, tulisi ihmisen itse saada olla mukana.

Meillä Suomessa on saamelaiset ja romaaniväestö, joihin kolonisaatio, syrjintä ja sulauttamisyritykset ovat vahvasti vaikuttaneet. Dokumenttiohjaaja Suvi West tuo esille, että saamelaisten kohdalla kyseessä on ollut kokonaisen kulttuurin tuhoaminen, mutta siitä ei mielellään yleensä puhuta. Saamelaiset ovat edelleen traumatisoituneita kolonisaation seuraamuksena. Westin mukaan meidän on valistettava saamelaisia ja koko suomalaista yhteiskuntaa, jotta ymmärrämme paremmin kärsimystämme, miksi olemme rikkinäisiä ja miksi tarvitsemme turvallisen paikan, jossa voimme huolehtia yhteisistä traumoistamme ja parantaa itsemme. West tuo trauma näkökulmasta esille tärkeän seikan. Kaikilla maailman ihmisillä on hänen mukaansa vahva yhteys maaäitiin, mutta tämä yhteys on katkennut eri aikoihin eri ihmisten kohdalla. Emme voi parantaa maata ennen kuin olemme itse tervehtyneet. Saamelaisten tärkeimpiä tavoitteita on oman maan suojelu luonnonvaraisena (West 2019).

Duranin (2021) ajatukset Amerikan alkuperäiskansojen asenteesta maata kohtaan näyttää olevan linjassa Suvi Westin kanssa. ”Maa on ollut monumentaalisen suuren loukkauksen kohteena kolonisaatioon aikana. Se ei ole ollut vain loukkausta maan inhimillistä elämää kohtaan, vaan maa itsessään on kärsinyt suuria vaurioita ajattelemattomien kaivausten, saastuttamisen ja julmuuksien kautta, joita on tehty edistyksen ja rahan tahkoamisen nimissä.” Sinänsä mielenkiintoista, että toipumista edistävissä kokemuksissa, juuri "maadoittuminen" eli maa- ja kehoyhteyden kokeminen ovat tärkeitä. Elämäntapamme on ollut väkivaltaista ja traumatisoivaa myös maata kohtaan. Jotta maa paranee, on meidän ensin itse toivuttava.

Monet marginaaliset alkuperäiskansojen ryhmät ovat alkaneet herättää henkiin omia toipumista edistäviä yhteisöllisiä perinteitänsä ja rituaalejan, kuten parantavia piirejä, tanssia ja musiikkia. Traumatisoituneita tuettavia autetaan yhä enemmän toipumaan räätälöidysti ja turvallisesti, ottaen huomioon kunkin ryhmän kulttuuriset taustatekijät, kuten heidän omat parantavat traditionsa.

Eduardo Duran tuo kirjassaan muutaman mielenkiintoisen näkökulman Amerikan alkuperäisväestön toipumiseen käytettyihin traditioihin, kuten parantaviin piireihin. Piireissä parantaja voi antaa toipujalle tehtäväksi joskus myös tiettyjä rituaaleja ja tehtäviä läpikäytäväksi arjessa. Niiden tarkoitus ei ole se, että ihminen välttämättä paranee konkreettisesti vaivastansa, siis länsimaisessa mielessä. Sen sijaan niiden tavoite on tuoda hyväksyntää, vakautta ja tasapainoa elämään. Kärsivän ihmisen elämän tasapainon lisääntyessä, hän voi tulla sinuiksi yhä enemmän sen hetkisen kärsimyksensä kanssa.

Alkuperäiskansojen näkökulmasta katsottuna psykiatrinen diagnoosi on henkilölle seremonia, jossa hänet nimetään (terapeutin projektion kautta), jollakin stigmatisoivalla nimellä, kuten "alkoholisti", "ahdistunut", "masentunut". Ensi askel tähän iatrogeeniseen, kolonialistista näkökulmaa edustavan ammattilaisen aiheuttamaan vahinkoon on se, että uudessa väkevämmässä seremoniassa nimetään hänet uudelleen. Eli hänet "dekolonialisoidaan" traditionaalisen parantajan kautta uudella nimellä, jossa hänet vapautetaan negatiivisesta kyseisen tilan määrittelystä. Amerikan alkuperäiskansojen jäsenillä usein on edelleen vahva uskomus, että nimi määrittelee ihmistä ja hänen käyttäytymistään, ellei sitä muuteta seremoniaalisesti uudella nimellä. Tässä kulttuurissa yleensä mielenkään pahoinvointia ei nähdä pelkästään negatiivisesta näkökulmasta, vaan sillä on kaksiuloitteinen olemus eli jos vain toiseen näistä keskitytään eli sairauden negativiiseen puoleen, jää sen positiivinen, harmonisoiva olemus, tavoittamatta.

Amerikan alkuperäisväestö ei näytä olevan niin kuolemankammoista kuin länsimainen valkoinen väestö. Heidän uskomustensa mukaan tasapaino on tärkeintä ja kuolema on vain eräs elämään kytkeytyvän ikuisen elämän muodonmuutoksen muoto. Toipuminen on sopusoinnun löytämistä suhteessa yhteisöön, maahan ja luonnon lakeihin, mikä valmistaa ihmistä hyvään kuolemaan.

#traumainformoitu #traumasensitiivinen #intersektionaalinen #naiserityisyys #mieserityisyys #historiallinentrauma

Lähteet

Brave Heart M. Y., DeBruyn L. M., & Yellow Horse, M. (1998). The American IndianHolocaust: healing historical unresolved grief. Am Indian Alsk Native MentHealth Res. 1998;8(2):56-78. PMID: 9842066.

Brown, L.(2004). Feminist paradigms of trauma treatment. Psychotherapy: Theory, Research, Practice, Training 41, 464-471.

Duran, E. (2019). Healing the Soul Wound, Trauma-Informed Counseling forIndigeneous Communities, 2nd ed., Teachers College Press, ColumbiaUniversity, New York

Ivey, A. (2019). Esipuhe kirjaan Healing the Soul Wound, Trauma-Informed Counseling for Indigeneous Communities, 2nded., Teachers College Press, Columbia University, New York

Karvinen, I. (2009). Henkinen ja hengellinen terveys. Etnografinen tutkimus Kendun sairaalan henkilökunnan ja potilaiden sekä Kendu Bayn kylän asukkaiden henkisen ja hengellisen terveyden käsityksistä. Kuopio: Kuopion yliopiston julkaisuja D. Lääketiede 451, Kuopion Yliopisto.

Pentikäinen, J. (1971). Marina Takalon uskonto: Uskontoantropologinen tutkimus. Helsinki:Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 299, SKS.

Siegel, D. J. (2017). Mind, A Journey to the Heart of Being Human, W.W. Norton & Company, New York.

SAMHSA's Concept of Trauma and Guidance for a Trauma-Informed Approach. 2014.  

Waardenburg, J. (1981). Usko ja Uskonnot. Systemaattinen johdatus uskontotieteeseen. Jyväskylä:Gaudeamus, Gummerus Oy.

Winter, D. D., & Leighton, D. C. (2001). Structural violence. In D. J. Christie, R. V. Wagner, & D. D. Winter (Eds.), Peace, conflict, and violence: Peace psychology in the 21stcentury. New York: Prentice-Hall.

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu myös Iloa ja toivoa verkkosivustoon.

‍