Kati Sarvela

18.8.2026

‍

Se, mitä tapahtuu yksilön sisäisessä mielenmaisemassa, monistuu ja heijastuu suoraan yhteiskunnan tasolle. Voimme ajatella esimerkiksi syrjintää yhteisöllisenä eli kollektiivisena traumatiivistymänä. Kun katsomme ympärillemme, on helppo huomata, että monet yhteiskunnallisesti vaikuttavat ihmiset toimivat usein epärationaalisten selviytymisvasteiden – kuten vihan, pelon tai epäeettisen oman edun tavoittelun – ohjaamina.

Mutta mitä jos kyse ei olekaan vain "pahuudesta" tai huonosta politiikasta, vaan säätelemättömästä, kollektiivisesta traumasta, joka heijastuu yksilöiden kautta yhteiseen päätöksentekoon?

Trauma on psykiatri Paul Contin mukaan kuin virus tai parasiitti, joka saastuttaa kokonaisia yhteisöjä. Trauma ei ole pelkästään yksittäinen, rajatun tapahtuman aiheuttama shokki. Se on laajalle leviävä, kertyvä, hiljaa ja salakavalasti etenevä rakenteellinen ja systeeminen ilmiö. Aivan kuten trauma polarisoi ja pirstoo yksilön mieltä, se tekee tätä samaa myös yhteisöille. Ja juuri niin me päädymme sokeasti toistamaan väkivaltaista historiaamme.

Yksilön ja kollektiivin toipuminen on saman kolikon kaksi puolta. Kuten Richard C. Schwartz ja Thomas Hübl osuvasti toteavat: emme voi erottaa yksilön haavoja yhteisön haavoista. Kulttuureissa, joille on ominaista emotionaalisen avoimuuden puute ja joissa traumatisoitumista leimataan tai patologisoidaan, haavoittuvuutta katsotaan usein vikana, pilkalla tai halveksunnalla. Tämä johtaa siihen, että peittelemme ja tukahdutamme vaikeat kokemuksemme. Kun trauma patologisoidaan, näemme itsemme heikkoina, häiriintyneinä ja häpeällisinä.

Yhteiskunnallinen hiljaisuus tai historiallisten tapahtumien kieltäminen voi vaikeuttaa trauman käsittelyä sukupolvien ajan. Tämä puolestaan heikentää kykyämme kohdata meissä itsessämme olevia kollektiivisten haavojen henkilökohtaisia ilmentymiä. Lisäksi modernin elämäntapamme hektisyys – se, ettei kaiken kiireen keskellä evolutiivisiin perustarpeisiimme vastata – toimii esteenä sille, että saisimme riittävästi tilaa kipeiden kokemustemme integraatiolle.

Kollektiivinen trauma imee meidät helposti sisäänsä muun muassa seuraavista syistä (R.Swartcz ja T. Hübl):

🐾 Vahva samastuminen oman viiteryhmän yhteiseen kärsimykseen
🐾 Oma tai ylisukupolvinen traumahistoria
🐾 Katkos suhteessa omiin juuriin ja sukupolvien ketjuun
🐾 Empaattinen herkkyys, systeeminen syrjintä ja marginalisaatio
🐾 Eristyneisyys sekä kulttuuristen ja yhteisöllisten toipumismenetelmien puute

Kehotietoisuus ja omaan sisäiseen mielenmaisemaan tutustuminen (itsementalisaatio) ovat kriittisiä, sillä vain sitä kautta voimme löytää aidoimman itsemme ja palvella yhteisöä rakentavammin. Meillä jokaisella on mahdollisuus olla itse systeeminen muutosvoima.

Meidän ei tarvitse toistaa väkivaltaista historiaamme. Toipuminen yksilöinä on myös yhteiskunnallinen teko.

‍

Lähteet

Conti, P. (2021). Trauma: The Invisible Epidemic: How trauma works and how we can heal from it. Sounds True.

Schwartz, R. C., & Hübl, T. (2025). Releasing our burdens: A guide to healing individual, ancestral, and collective trauma. Sounds True.

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu myös Iloa ja toivoa -verkoston koulutuksiin ja tapahtumiin