13.1.2019

Miten hengellisyys ja traumatisoituminen liittyvät tosiinsa? Onko hengellisyys vahingoksi vai avuksi traumaselviytyjälle? Mikä on hengellisyyttä/ henkisyyttä edustavien yhteisöjen ja siellä työskentelevien vastuu ja auttamisen mahdollisuudet, kun kyseessä on traumaselviytyjien tukeminen ja kohtaaminen?

Tämän artikkelin inspiraationa ovat toimineet omat kokemukseni Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappina ja sielunhoitajana sekä toisaalta työskentelyni Ihminen tavattavissa mentorina/ terapeuttina sekä TRE- menetelmän ohjaajana ( TRE= Tension, stress and trauma release exercises). Olen myös itse traumaselviytyjä.

Peilinä ja sanoittamisen apuna on toiminut amerikkalainen tutkijateologi, protestanttikristitty, pappi ja traumapsykoterapeutti Jennifer Baldwin, jonka teosta ”Trauma-Sensitive Theology: Thinking Theologically in the Era of Trauma” siteeraan ja kommentoin ja vertailen muutamiin muihin lähteisiin ja omaan kokemukseeni.

Jessica Baldwin listaa alla olevat neljä perussitoumusta tai teesiä, jotka ovat avaimena hänen traumasensitiivisen teologiansa rakentumisessa sekä siihen liittyvässä pastoraalisessa huolenpidossa ja – läsnäolossa ( Suomessa käytetään tästä lähinnä termiä sielunhoito) :

1. Ruumiillisen kokemuksen ensisijaisuus

2. Traumakertomusten varaukseton vastaanottaminen ja hyväksyminen

3. Ihmisen psykologinen ( sisäinen) moneus annettuna ja luonnollisena

4. Usko ja luottamus traumaselviytyjien vankkaan resilienssiin eli psyykkiseen selviytymis- ja toipumiskykyyn.

‍

Avaan tässä artikkelissa lähinnä kahta ensimmäistä kohtaa. Lopuksi esitän joitakin huomioita sekä Vahingoittavasta että Hoitavasta hengellisyydestä.

‍

Ruumiillinen kokemus: intuition uusi arvostus

Ensimmäinen teesi, ruumiillisen kokemuksen ja tuntemusten arvostaminen eli kehollisen viisauden uudelleen käyttöönotto on keskeisellä sijalla Baldwinin teologiassa. Hän toteaa seuraavaa:

” Kehollista viisautta hyödyntävien käytäntöjen uudelleen käyttöön ottaminen ja korostaminen traumaattisten haavojen käsittelyssä ja resilienssinedistämisessä törmää erääseen normatiiviseen juonteeseen länsimaisessa kristillisyydessä: meillä on pitkä historia kehollisen viisauden mustamaalaamisessa ja ruumiin nimeämisessä uskon ja hengellisyyden viholliseksi. Ruumiin/kehon demonisoiminen petolliseksi ja synnin asuinsijaksi on vieraannuttanut lukemattomia ihmisiä tästä kaikkein synnynnäisimmästä ja alkuperäisimmästä viisaudestamme. Epäluottamus kehoa kohtaan on sekoittunut traumaattisen haavoittumisen synnyttämään häpeään (vahvistaen tätä häpeää entisestään). ...esimerkiksi meidän kinesteettiset, kehon asennon ja sisäisen tilan aistimuksemme, jotka tukevat ja vahvistavat intuitiivisia aavistuksiamme ( ”gut feeling”) jäävät kokonaan vaille huomiota sen sijaan, että ne ymmärrettäisiin yksinkertaisesti mahdollisuutena jumalallisen läsnäolon ja viisauden ” hiljaisen pienen äänen” havaitsemiseen elämässämme.” Suom PO

Jotta uskonyhteisöt voivat täydesti astua tehtäväänsä resilienssin ja elämän täyteyden tukijoina niiden on opittava tunnistamaan ja purkamaan se, miten me erityisesti länsimaisessa protestanttisessa kristillisyydessä olemme traumatisoivasti vieraannuttaneet toisistaan ruumiin ja hengen.

Perinteisen ja maassamme edelleen lukumääräisesti suurimman kristillis-protestanttisen uskonyhteisön eli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä harrastetaan tänä päivänä yhtä aikaa vanhan, kehokielteisen käsitystavan ylläpitämistä ja toisaalla etsitään ja toteutetaan Baldwinin teologian kaltaisia holistisen hengellisyyden versioita.

Mielenkiintoista on, että siinä missä kirkko osittain edelleen ajaa kehoa ja sen viisautta ”ulos” - siinä aikaisemmin pelkästään kehoon keskittynyt terveydenhoito on toivottamassa hengellisyyden ja intuition ”sisään” vahvistamaan omaa osaamistaan ja mahdollisuuksiaan auttaa ihmisiä. ( Aarva, Kortejärvi, Sarvela: Inhimillisyyden vallankumous , iloa ja valoa terveydenhoitoon 2018 ja Hengellisen hoitotyön kehittäminen liikkeessä, Ikali Karvinen 13.12. 2018, diakoniaplus.fi)

Kaksi erilaista tietämisen tapaamme – looginen päättely ja kehollinen intuitio – saavat siis taakseen yllättäviä kannattajapiirejä. Kokemukseni mukaan evankelisluterilaisessa kirkossamme on vahva rationaalisuutta eli loogista päättelyä korostava painotus. Onko niin, että tämä saattaa sopia vaarallisen hyvin traumatisoituneille, omista aisteistaan ja tuntemuksistaan etääntyneille ja omaa kehoaan häpeämään oppineille ihmisille? Kumpi on syy ja kumpi seuraus?

Vaikka kristinuskon perusteemat ovat ”järjettömiä” eli loogisen ajattelukyvyn ulottumattomissa on niiden ”tunnustamisesta” osissa kristikuntaa tehty kognitiivinen tapahtuma: uskominen samaistetaan pelkästään ajatteluun, muistamiseen, totena pitämiseen ja oikeanlaisiin, sisäistettyihin tietorakennelmiin. Intuitio, emootiot ja niiden tapahtumapaikka - keho –suljetaan ulkopuolelle. Ihmisen koko muu olemus ja elämä saatetaan alistaa tälle ”oikein tietämiselle” eli loogisen päättelykyvyn soveltamiselle myös uskonasioissa.

Intuitiota puolestaan vaikuttaa juhlivan yhä elinvoimaisempi ”vaihtoehtoinen henkisyys/ hengellisyys”. Hylkiön asemassa ollut keho, aistit ja intuitio, unet ja näyt, erilaiset tuntemukset ja tunteet saavat hyväksyvän ja sydämellisen vastaanoton erilaisissa energiahoidoissa, chakrameditaatioissa, enkeli-istunnoissa ja jumalatarilloissa. En yhtään ihmettele näiden kasvavaa suosiota: ihmiset taitavat olla nälkiintyneitä tiede- ja talouspainotteisen yhteiskuntamme ja perinteisten valtauskontojemme loogisessa näkkileipämaailmassa.

Intuitiiviseen hengellisyyteen/ henkisyyteen keskittyvissä yhteisöissä, liikkeissä tai hoitotavoissa saattaa myös ilmetä vahingollista ihmisyyden lohkomista, jos looginen ajattelu hylätään kokonaan tai yksilön itsemääräämisoikeus hämärtyy. Vääränlaisen manipulaation vaara on olemassa myös kehollisten menetelmien käytössä esimerkiksi silloin, kun traumaselviytyjän suhde omaan kehoonsa ja sen intuitioon on vaurioitunut ja hän korvaa sen sokeasti hoitavan henkilön ”tulkinnoilla”.

”Otatko minut todesta?”: Traumasta kertomisen sensitiivinen vastaanottaminen

Toisena teesinään tai sitoumuksenaan traumasensitiivisessä teologiassa ja hengellisessä ohjauksessa Baldwin painottaa traumastaan avautuvien ja siitä luottamuksella kokemustaan kertovien täyttä hyväksyntää.

Traumaattisesta kokemuksesta, erityisesti läheisissä ihmissuhteissa tapahtuneista kaltoinkohteluista kertominen on sinällään vaikeaa, monelle jopa kauhistuttavaa. Rohkaistuttuaan avautumaan esimerkiksi jollekulle hengellisen työn tekijälle liian moni on kohdannut tarinansa kyseenalaistamista. Tämä on yksi muoto ”uhrin häpäisemistä” ja sinällään äärimmäisen vahingoittavaa jo valmiiksi haavoittuneelle. Kysymykset ”Oletko varma, että juuri noin tapahtui?”, ” Mutta hänhän on muuten niin mukava tyyppi” asettavat kertojan ja kokijan epäilyksenalaiseksi ja mahdollisuus toipumisen tukemiselle sulkeutuu.

Pahimmillaan tapahtuu uudelleentraumatisoitumista, jos traumaselviytyjän kertomaa vähätellään, ylianalysoidaan, väitetään valehteluksi, paisutellaan tai muunnetaan väkisin toiseksi.

Resilienssiä eli traumasta toipumista auttaa rauhallinen, hyväksyvä, kiinnostunut ja pelkäämätön kertomuksen vastaanottaminen. Kuulijan, esimerkiksi sielunhoitajan tai muun vastaavan tehtävä on lähtökohtaisesti olla kertojan puolella ja kunnioittaa hänen kokemuksensa senhetkistä totuutta sellaisenaan. Levollinen, traumastaan kertovan ihmisen perimmäiseen terveyteen ja ehdottomaan ihmisarvoon ja rakastettavuuteen luottava kuuntelija luo jo tällä suhtautumisellaan parantumisprosessille mahdollisuuden käynnistyä.

Kristillisessä kontekstissa tämä tarkoittaa sellaista teologista painotusta, jossa ihminen on aina pohjimmiltaan Jumalan luoma ja rakastama ja sellaisena hyvä. Silloin traumatisoituminen ymmärretään sananmukaisesti haavoittumisena, eikä trauman kokenut ja sen jälkiseuraamuksista kärsivä ihminen ole turmeltunut tai tuhoutunut lopullisesti – eikä traumaa tule varsinkaan tulkita rangaistukseksi tai pyhitetä koettua kärsimystä.

Sekä ihmeparantumisen kaltainen toipumisen kiirehtiminen että fatalistinen ”Jumalan tahtoon” ja sitä myötä jatkuvaan kärsimykseen tyytyminen ovat vahingollisia.

Trauma, - varsinkin ihmissuhteissa koettu - muuntuu usein uhrissa kaikenkattavaksi häpeäksi ja syyllisyydeksi, mitä kuuntelijan ei tule missään tapauksessa vahvistaa. Päinvastoin olisi ehkä mahdollista lempeästi selventää sitä mahdollisuutta , että henkilö kantaakin ”vierasta”, esimerkiksi pahoinpitelijän uhriinsa siirtämää syyllisyyttä ja häpeää. Jo tämän teeman esillä pitäminen esimerkiksi uskonyhteisön julkisissa puheissa voi tuoda helpottavan oivalluksen läsnäoleville traumaselviytyjille.

‍

Traumatisoiva hengellisyys?

Baldwin määrittelee synnin ja pahuuden vallan väärinkäytöksi. Kaikki olemuspuolemme voivat palvella elämää tuhoavaa väkivaltaa tai elämää edistävää ja kunnioittavaa vallankäyttöä eli rakkautta. Trauman aiheuttaminen toiselle ihmiselle on aina vallan väärinkäyttöä, väkivaltaa eli syntiä. Väkivallassa ylittyvät toisen ihmisen psyykkiset tai/ ja fyysiset rajat. Jokaisella ihmisellä on koskematon pyhyytensä. Olemme jokainen ”luonnonsuojelualue”, jonka rajoja tulee kunnioittaa.

Samanaikaisesti on totta, että ihminen näivettyy ja kuihtuu, jollei hän saa tai voi olla yhteydessä toisiin ihmisiin, luomakuntaan ja Jumalaan – miten kukin Hänet mieltääkään.

Yhteyden tarve on ihmisessä niin suuri, että sen täyttääkseen hän saattaa ajautua itselleen tuhoisiin yhteisöihin eli lahkoihin. Teoksessaan Harhaanjohtajat vahvassa uskossa Terho Miettinen ja Raija Pelli kuvaavat lahkoutumisprosessin lopputulosta seuraavasti:

”Äärimmilleen viedyssä lahkoutumisprosessissa vahvauskoinen henkilö on sopeutunut itsensä kustannuksella. Hän on menettänyt sen, mikä ihmisessä on kauneinta, eli yksilöllisyytensä. Hän on luopunut minuudestaan ja vieraantunut itsestään ja muuttunut odotusten mukaiseksi. Ääriajatteluun sitoutunut henkilö on saattanut menettää kokemuksensa itseydestä, aidosta yksilöllisyydestä ja välittömyydestä. Lisäksi hän on menettänyt suuren osan mahdollisuuksista kasvaa ja kypsyä, sekä olla onnellinen omista lähtökohdistaan lähtien ( = resilienssi PO). Hän on päätynyt vahvauskoisten pyhien yhteisön symbioosiin. Kyseessä on totaalikokemus, jonka tehtävä saattaa olla korvata jokin aiempi riippuvuus.” (Jonka takana on trauma? PO)

Tavoitteena vahingollisissa yhteisöissä on helposti ulkoa ohjattava ihminen, jota voidaan käyttää hyväksi taloudellisesti, työvoimana, seksuaalisesti tai pelkästään johtajan arvovallan ja oikeassaolemisen pönkittämiseksi. Tämäntyyppinen järjestelmällinen väkivalta perustellaan esimerkiksi oikean opin puolustamisella tai ”tienä pelastukseen” tai muulla ”tarkoitus pyhittää keinot” tai ”Tämä on sinulle hyväksi vaikka tuntuukin pahalta” -tyyppisellä etiikalla.

Leimallista tällaisille syvästi traumatisoiville yhteisöille on sekä loogisen ajattelukyvyn että ”jumalallisen” tietämyksen eli intuition kyvyn pidättäminen VAIN johtajalle ja hänen hyväksymälleen samanmielisten ”hoville”. Jokaisen ihmisen sisäsyntyinen osallisuus ja oikeus todellisuuteen/ totuuteen eli älyn ja intuition käyttö kielletään, sitä vähätellään tai se demonisoidaan vaarallisena.

Yksilöllisyys, levollinen nykyhetkessä eläminen, rentoutuminen, ilo, rauha, elämästä nauttiminen – nämä estetään, ehdollistetaan tai siirretään epämääräiseen tulevaisuuteen: ”Et ole vielä tarpeeksi pyhä ollaksesi levollinen”.

Hengellisyyteen verhottu väkivalta on yksi pahimpia traumatisoivia kokemuksia.

‍

Hoitava hengellisyys?

Millaista olisi sellainen hengellisyys, joka lisävahingon sijasta hoitaa ja tukee traumaselviytyjää? Mikä on uskonyhteisöjen ja niiden työntekijöiden rooli traumaselviytyjien toipumisprosessissa?

Jos traumatisoituminen on hyvin voimakasta tarvitaan sen purkamiseksi psykoterapeuttista tai muuta ammatillista hoitoa. Pappien ja muiden hengellisten/ henkisten työntekijöiden tulee tunnistaa omat rajansa tässä suhteessa. Parhaimmillaan he itse ja heidän edustamansa yhteisö ja sen arvot ja toiminta saattavat kuitenkin olla avainasemassa täydentämässä ja/ tai käynnistämässä toipumisprosessia.

Kaksi edellä mainittua Baldwinin traumasensitiivisen teologian elementtiä antavat suuntaviivoja tällaiselle hoitavalle hengellisyydelle:

Ensinnäkin kehollisuuden hyväksyvät ja kehon kaikkia tuntemuksia kunnioittavat hartaudenharjoituksen muodot rauhoittavat jatkuvan hälytystilan ylivirittämää tai jähmettämää autonomista hermostoamme. Koska traumatisoituminen on koko kehossa, on luonnollista, että kehoa rauhoittavat ja miellyttäviksi koetut aistimukset ovat tervehdyttäviä. Musiikki, liike, tuoksut, värit, symbolit, kunnioittava kosketus, valaistus – kaikella tällä voi viestittää turvaa, rauhaa ja rentoutumisen mahdollisuutta. Sisäaistimme eli intuitiomme elpyy ja virittyy käyttöömme esimerkiksi meditaatiossa ja sanattomassa rukouksessa.

Koska trauma tunkeutuu syvemmälle kuin sanallinen, looginen ajattelumme, saattaa hengellisissä tilaisuuksissa olla traumaselviytyjälle hyvin vähän apua monimutkaisista sanallisista ajatusrakennelmista. ”Päähän pakeneminen” on saattanut olla traumaselviytyjälle jopa dissosiatiivinen suojauskeino, jolloin sen vahvistaminen ei välttämättä tuo muutosta parempaan. Trauman ”kieli” on koko kehossa, ei pelkästään aivoissa tai kognitioissa. Siksi sellainen ”kieli” joka antaa mahdollisuuden koko kehon käyttämiseen ja sitä kautta hakeutumiseen omaan, terveeseen ja rakastettavaan keskukseen tukee parhaiten traumaselviytyjän resilienssiä.

Toisekseen traumaselviytyjä tarvitsee jossain vaiheessa kokemustensa kertomista ja jakamista jollekulle. Trauma vaurioittaa kykyämme yhteyteen ja liittymiseen. Vastaavasti toipuminen tapahtuu rakkaudellisessa yhteydessä toiseen / toisiin. Tähän rohkaiseminen ja tilaisuuksien luominen edellyttää ennen kaikkea riittävän turvan tarjoamista.

Baldwin korostaa sitä, kuinka hengellisistä yhteisöistä ja tilaisuuksista voidaan alkaa tietoisesti rakentaa luottamuksen, keskinäisen jakamisen ja varauksettoman hyväksynnän väkivallattomia yhteisöjä. Jokaisen tarinaa ja totuutta tulisi kunnioittaa samalla kun terävästi pyritään havainnoimaan psyykkisen, fyysisen ja hengellisen väkivallan muotoja ja sanomaan niille EI.

Tällaisen yhteisön synnyttämiseen ja ylläpitämiseen tarvitaan tietoa traumoista ja niiden seurauksista, mutta myös toivon esillä pitämistä. Yhteisö, joka on samanaikaisesti turvallinen ja ennakoitava, avoin, virtaava ja notkea, syvällinen ja leikkisä, prosessinomainen eli sanalla sanoen Elävä – tällainen hengellinen yhteisö rohkaisee myös jäseniään ulos sementoituneista, elämää estävistä, jatkuvan pelon aiheuttamista puolustusmekanismeista täyteläisempään elämään.

Suurin ”parantaja” hengellisyydessä on ihmisen henkilökohtainen yhteys jumalalliseen voimaan oman olemuksen keskuksessa. Tämä kokemuksellinen totuus toistuu miltei kaikissa ihmiskunnan uskonnollisissa/ hengellisissä/ henkisissä traditioissa. Hengellisten yhteisöjen toimintojen ja käytäntöjen tulisi rohkaista ja avata yksilöille tietä tähän kohtaamiseen, virtaukseen ja levollisuuteen, joka on Pyhää ja Parantavaa itsessään. Siksi myös hengellisissä yhteisöissä toimivien auttajien ja johtajien ensisijaisena tehtävänä on pitää huolta, että oma olemus on auki sekä Sisään että ulospäin.

Kirjoittaja ja kuvittaja:

Pirkko Olanterä, TM, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi, sielunhoitaja, Ihminen tavattavissa mentor/terapeutti, sertifioitu TRE-ohjaaja.