NYKYÄÄN  puhutaan paljon medikaalisista traumoista. Ne ovat terveydenhuollon parissa tapahtuvia haavoittumiskokemuksia, jotka voivat johtaa pitkittyneenä erinäisiin oireiluihin, kuten kroonisiin kipuihin, pelkoihin ja fobioihin. Medikaalisten traumojen kohdalla on tärkeä muistaa, että terveydenhuollossa tapahtuviin traumatisoitumisiin vaikuttaa monet tekijät, kuten palvelunkäyttäjän henkilöhistoria, hänen herkkyytensä sekä tietysti myös ammattilaisen eletyt kokemukset ja hänen kykynsä kohdata myötätuntoisesti asiakkaansa.

Täytyy sanoa, että tämä myötäelävä kohtaaminen on ollut monelle ammattilaiselle haaste, koska he ovat olleet pandemian aikana ja sen jälkeen ylikuormittuneita, mikä puolestaan edesauttaa heidän kyynistymistään. Pahimmassa tapauksessa toisten kärsimyksen todistaminen yhdistettynä jatkuvaan kiireeseen on voinut johtaa jopa ammattilaisten itsensä sijaistraumatisoitumiseen. Kummankaan tilannetta tuskin parantaa se, että nykyinen hallitus aikoo poistaa miljardin sote-kustannuksista. Tässä tilanteessa näen traumainformoidun lähestymistavan oikeastan yhtenä harvoista mahdollisista pelastusnuorista.

Hammaslääkärinä pyrin siihen, että aina silloin kun epäilen, olenko päinvastaisista pyrkimyksistä huolimatta tuottanut kipua tai kärsimystä potilaalleni, kysyn häneltä, kuinka toimenpide sujui. Annan hänelle tilaisuuden jakaa tunteitaan ja voin myös omalta puoleltani esittää pahoitteluni, mikäli hän on kokenut tilanteen vaikeaksi. Käytännössä on osoittautunut, että on äärimmäisen harvinaista, että potilas olisi valittanut tilanteen olleen hyvin tuskallinen. Tämä voi tietysti johtua myös niin kutsutusta ”kaksoissidoksesta”.  

Medikaalisten traumojen vakavuutta voi syventää kaksoissidos. Lääketieteellisen toimenpiteen kohteena olevan potilaan on vaikea toimia oikein, koska väkivallan tekijä on ”parantaja”, lääkäri tai terveydenhuollon tiimi. Hänen on vaikea puolustaa itseään, koska onhan hän ollut ”hyvän kohteena”. Potilaat eivät aina tohdi jakaa tunteitaan, koska kulttuurinen normi eli yhteisöllinen toimintasääntö on, että potilaan tulee olla kiitollinen saamastaan hoidosta.

Kaksoissidoksella tarkoitetaan ristiriitaista tilannetta, jossa ihmisellä ei ole mahdollisuutta toimia oikein. Tilanne on samankaltainen kuin usein turvattomassa vanhemmuudessa. Lapsi rakastaa vanhempaa, joka kohtelee häntä laiminlyövästi tai väkivaltaisesti. Puolustautuminen on lapselle mahdotonta, jolloin hän miellyttääkseen vanhempiansa uhraa omat tarpeensa, ja samalla kehoturvansa sekä yhteyden aitoon itseensä. Kaksoissidoksessa ollessaan pelkäävä voi kokea, että hänen täytyy olla kiitollinen, samanaikaisesti kun toinen puoli häntä kokee, että häntä on kohdeltu väkivaltaisesti. Vain ollessamme riittävässä tyyneydessä ”kehoturvassa”, voimme aistia maayhteytemme, eli sen kuinka maa tai muu alustamme kannattelee kehoamme joka hetki. Tässä turvan tilassa pystymme ilmaisemaan itseämme täsmällisemmin ja käyttämään kaikkia aivojemme mahdollisuuksia hyväksemme. Tämä tila tuo hermostolle vakauden tunnetta ja turvaa.

Turvalliset lähisuhteet vahvistavat lapsuudessa luonnollista kehoturvaa: Lapsi uskaltaa ilmaista tarpeensa ja tunteensa. Terveydenhuollossa vahva ja turvallinen potilassuhde auttaa tunteiden rehellistä ilmaisua.

Medikaalisia traumoja – niin kuin muitakin traumoja – voi syventää sosiaalinen vähättely ja niin kutsuttu toksinen eli myrkyllinen positiivisuus, jossa meitä painostetaan pitämään kasvoilla ”onnellisuusnaamaria”. ”Hei sähän selvisit! Ajattele positiivisesti!”; ”Tuohan on aivan pieni toimenpide, sinun on kyllä nyt ryhdistäydyttävä!”, ”Ole onnellinen, että asut Suomessa ja saat hoitoa!”. Meidät on suorastaan opetettu olemaan ilmaisematta kipeitä tunteitamme. Onneksi tunnetaidot ja kehotietoisuus elävät parhaillaan noususuhdannetta.

Traumatietouden ja -sensitiivisyyden vahvistaminen on kansanterveysasia. Näin on mahdollista rakentaa yhä traumainformoidumpaa kultuuria, jossa terveet ja väkivallattomat rakenteet omaavissa yhteisöissä voimme vahvistaa toinen toistemme terveyttä ja hyvinvointia.

Hyvinvointi ja terveys ei ole vain yksilöiden asia. Se on kaikkien asia. Pidän yksilökeskeistä ajatteluamme, rakenteellista väkivataa ja traumalähtöisesti toimivia organisaatioita hyvinvointimme suurimpana rapauttajana sekä kustannusten tuottajana. Sandra Bloomin sanoin:  Nykyinen länsimainen elämäntapamme  on kulttuurisesti traumatogeeninen. Lasten ja perheiden tarpeet uhrataan taloudellisen kasvun alttarille, mikä johtaa toksisena stressinä käsittämättömiin kansanterveydellisiin kustannuksiin.

‍

Lähteet

Flaum Hall, Michelle & Hall, Scott E. (2017): Managing the psychological impact of medical trauma: A guide for mental health and health care professionals. Springer.

Kati Sarvela ja Teemu Liimatainen, Kuka pelkää hammaslääkäriä - Haavoitettujen kokemukset terveydenhuollossa. Basam Books 2023.

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu Iloa ja toivoa verkkosivustoon.