HITAASTA VÄKIVALLASTA JA KESÄVYYSMURROKSESTA. Ilmastonmuutos, sulavat jäätiköt, metsien tuhoaminen, sotien ympäristölliset haitat, happamoituvat valtameret ja monet muut hitaasti kehittyvät ympäristömuutokset ja niiden seuraamukset  muodostavat ajassamme suuren narratiivisen haasteen. Moderni länsimaisten ihmisten historiallinen kertomus edistyksestä ei enää toimi, mutta sitä ei tee myöskään postmoderni ”kaikki käy” ajattelu.

Ekososiaaliset mittavat katastrofaaliset tapahtumat muodostavat hitaan väkivallan kautta vaikeasti ylitettäviä esteitä. Ne haastavat pyrkimyksiämme toimia kansallisesti ja globaalisti riittävän päättäväisesti säilyttääksemme elinkelpoiset olosuhteet tuleville sukupolville.

Miten voimme muuntaa aktiiviseksi toiminnaksi ja toipumistarinoiksi hitaan väkivallan seuraamukset? Hidas väkivalta kun on edennyt systeemisesti, hitaasti, salakavalasti ja pitkällä aikavälillä kansalaisten toksista stressiä aktivoiden. Hitaan väkivallan seuraamuksista on hankala puhua, koska se on kansalaisille vielä muodotonta, hahmotonta, väkivaltaa. Emme osaa antaa sille vielä oikeita sanoja ja merkityksiä, koska ne eivät mahdu modernin ihmisen tähän saakka käyttämiin kategorioihin, kuten yksilökeskeisiin mielenterveysdiagnooseihin.

Hidas väkivalta ei näytä koskettavan erityisesti henkilökohtaisesti juuri ketään, vaikka siitä kärsii enemmän tai vähemmän jokainen, mutta kaikkein eniten luonto, eläimet, köyhät ja syrjityt ihmiset. Miten voimme toipua sen tuhoista? Modernin valtaapitävän kolonialismin saatossa luotu narrativi ei enää kertakaikkisesti toimi.

Vaikeaksi hitaan väkivallan tuottamasta kollektiivisesta traumasta toipumisen tekee myös se, etteivät hidas väkivalta ja mahdolliset ratkaisut näytä kiinnostavan sensaatiohakuista lehdistöä. Se haastattelee etupäässä vanhassa narratiivissa roikkuvia asiantuntijoita. On oikeastaan täysin luonnollista, että turvattomuus ajaa pelkääviä kansalaisia omiin dissosiatiivisiin kupliinsa, joissa turva nousee yhteisestä enemmän tai vähemmän epärationaalisesta maailmankuvasta, joskus jopa ryhmäharhasta. Ihmiset heittävät ankkurinsa melkein minne vaan, jottei tarvitsisi elää epätietoisuudessa. Eikä valtaosa tee tätä: pakenemme ahdistustamme omalla tavallamme kuluttamisen hysteriaan tai poliittisen kuplamme fantasiatodellisuuteen, niiden vanhaan tuttuun ja turvalliseen, joskus surullisen väkivaltaiseen retoriikkaan.

Uskon, että on täysin mahdollista muuttaa hitaan väkivallan tuottamat polarisaatiota vahvistavat tarinat uuden tiedostamisen ja jälkitraumaattisen oppimisen kautta kollektiivisiksi kaikkien toipumista edistäväksi tarinaksi. Tätä vahvistamaan tarvitsemme traumatietoista kansalaisaktivismia, joka on pasifistista, ravisuttelevaa, myötäelävää ja turvallista. Minun pasifismini ei ole pelkkää lempeää myötätuntoa vaan se on myös jämäkkyyttä, omien ja toisten rajojen puolustamista. Meidän on painostettava päättäjätkin heräämään omista kuplistansa yhteistoiminnallisuuden ja kumppanuuden visioon, uutta narratiivia rakentamaan.

Toivoisin näkeväni kulttuurissamme samantapaisen tietoisuuden yhtäkkisen heräämisen, kuin elokuvassa ”Heräämisiä”; jossa uinuvat, epärealistiseen itseensä käpertyneet ihmiset siirtyvät yhtäkkisesti reaalitodellisuuteen. Uskon vakaasti paradigmamuutokseen: Yhä useamman on mahdollista havahtua, löytää itsensä, yhteisen ihmisyytensä sekä myötätunnon. Tämä mahdollistaa sen, että kollektiivisesti lähdemme vastaamaan yhä pontevammin muiden luontokappaleiden, lapsiemme, toinen toistemme ja omiin tarpeisiin.

Toivon sydämestäni, että hyvinvointialueille luodaan uusi narratiivi ja uudenlaisia kategorioita hitaan väkivallan terveydellisille ja mielenterveydellisille toksisen stressin seuraamuksille. Vai olemmeko niin sokeita, että emme näe, ettei vanha yksilökeskeinen narratiivi ja sen kategoriat enää kertakaikkisesti toimi ajassamme? Vanhalla tavalla palveluita järjestäen ne eivät tule ikipäivänä riittämään niiden tarvitsijoille.

Selvää on, että tarvitsemme kipeästi yhä enemmän yhteisöllisiä monialaisessa kumppanuudessa luotuja toimintatapoja, joissa ylitämme vanhan, diagnoosikeskeisen yksilökeskeisen ajattelumme, ja vahvistamme yhteisöllisiä toipumisen tapoja. Emme takerru vanhoihin saamiimme valta-asemiin. Meidän on otettava  traumainformoidusti mukaan koko ihmisosaajien järjestelmä ennaltaehkäisemään toksista stressiä ja sen seurannaisvaikutuksia. Tämä edellyttää epistemistä oikeudenmukaisuutta (eri tieteen perinteiden demokraattista, dialogista yhteistyötä) ja siirtymää kokonaisvaltaiseen eli holistiseen ihmiskuvaan. Jotkut puhuvat transmodernista ajasta.

‍

#kestävyysmurros #ilmastoahdistus #ekososiaalinen #traumainformoitu #traumainformoitutyöote #yhteiskunta

‍

Lähteet

Nixon, R. (2011). Slow violence and the environmentalism of the poor. Harvard University Press

What is transmodernity - Transmodernity is the new now

https://www.transmodernity.org/move…/what-is-transmodernity/

‍

Kirjoittaja

Kati Sarvela on traumainformoidun lähestymistavan suomalainen pioneeri ja aktivisti. Hän on myös hammaslääkäri, tietokirjailija, terapeutti ja kouluttaja. Kati on erikoistunut traumatietoisuuden kehittämiseen erityisesti ihmisläheisen työn toimialoilla. Saat Katiin yhteyden sähköpostitse iloajatoivoa@gmail.com

Tutustu Iloa ja toivoa verkkosivustoon.